Elämäni on valmis

Hirveen pitkä tauko ollut tässä. Homma menee niin, että kun on äärimmäisen kova meno niin en pysty keskittymään tällaiseen näinkin paljon keskittymiskykyä vaativaan tehtävään kuin blogin kirjoittamiseen ja sitten se homma vaan vähän niinkun unohtuu.

Ottaen huomioon, että blogilla ei ole varsinaista tyylisuuntaa olen aika hyvin pysynyt aiheessa. Alkoholissa. Nytkin otin lasillisen neuvoa-antavaa, että pystyn ylipäänsä kirjoittamaan mitään millään kielellä. Jossain vaiheessa vähän huolestuin (enkä vähiten eilen aamulla, kun näin itteni peilistä heti ensitöikseni vaan vähän liian pitkän illan jälkeen), mutta sitten joku kanssaihminen taas muistutti että hei no worries you are on holiday. Noni, eihän siinä sitten mitään.

No eniveis tällä kertaa ajattelin kuitenkin kirjoittaa pikaisen päivityksen reissuun liittyen. Menneen kuukauden reitti meni pitkälti jotenkin näin: Melbourne-Cairns-Port Douglas-autiosaari jossain Queenslandin edustalla-Innisfail-Cairns-Melbourne.

Oikeestaan se yksi ja ainoa oikeasti blogaamisen arvoinen päivä, joka mulle tässä pari viikkoa sitten tapahtui näytti tältä:

Huomiona, että McKay Sand Island on toi pieni epämuodostuneen banaanin näköinen vaalea suikale massiivisen reeffin reunalla.

1200 metrissä kopterista eikä laskuvarjon varassa näkynyt rannikkoa missään ilmansuunnassa.

Kyllä. 1. joulukuuta 2012 oli mun elämäni paras päivä, tähän asti (leikin täällä positiivaria etten nyt ihan heti kynis ranteita auki).

On niin mieletön fiilis pelkästään muistella tota päivää, että kirjoitan sen nyt äkkiä tänne ylös. Ei sitten unohdu ja voidaan yhdessä muistella, kun paska päivä iskee (ja sehän iskee uskokaa pois, iski muuten jo kerran tässä välissä) että tie on vain alaspäin ja turhia kuvittelet, koska se elämän paras päivä on nyt eletty. Että heido.

Diippii, tiedetään, mutta vähän vielä hehkutan. Tunnen olevani ihan älyttömän etuoikeutettu ja ihan mielettömän kiitollinen siitä, että sain viettää päivän, jota kuvaillessa sanat ei vaan riitä, tällä autiolla saarella noin 2 tunnin venematkan päässä (helikopterilla 30min) Port Douglasista. Saman päivän aamuna en voinut sanoa tuntevani ketään koko porukasta. Ainoa yhdistävä tekijä oli harrastus. Tai joku niistä harrastuksista mitä me 40 ihmistä lähdettiin saarelle tekemään: snorklaus, sukellus, SUP, wake boarding, kite surfing, laskuvarjohyppääminen. Saman päivän iltana en edelleenkään voinut sanoa tuntevani ketään, mutta sen tiesin varmana, että edelleenkin se ainoa kusipää, jonka olen koko reissun aikana tavannut on ollut siellä peilissä.

Hirveesti en siis tällä kertaa (tapojeni vastaisesti) valehtele ENKÄ liiottele, kun sanon että jos kuolo korjaa ensi yönä niin tämän elämän filminauha päättyy onnelliseen isoon hymyyn.

Mä olen niin onnellinen, että yrjöttää itteekin. Yritän päästä perusmoodiin ja kirjoittelen sitten taas.

Alkoholismi

Tämä on jo toinen kerta, kun mulla on blögikuvassa punaviinipulloja ja saattaa tulla vähän puun takaa, mutta nyt on kuulkaa sellanen juttu, että meikäläisestä on tullut alkoholisti. Ei niin, että aikaisemminkaan olis lasiin syljetty, mutta nyt on kyllä tullut nojailtua mukiin sen verran, että ette ihan heti usko. Jos nyt karkeesti laskee niin siitä kun reissuun lähdin niin ainoat päivät ilman alkoholia oli Bali bellyn parhaat päivät. Nohevimmat laskee nopeesti, että aika pitkä ränni on tässä ollut. Ei ole normaalia tällainen.

Eikä tätä vissiin pitäis vielä edes osata myöntää, mutta uskokaa pois tämä ei ole perinteinen kiellä-hyväksy-myönnä -addiktion ratkaisumalli. Myönnän tämän nyt suoraan jo tässä vaiheessa, mutta en aio muuttaa tapojani. Aion vastedeskin naukkailla naapurin Macaulay Cleanskins bottleshopin Shirazia ($10 /pullo) ja olla joka toinen ilta ihan moido ja joka toinen ilta verrattain ajoissa nukkumassa. Kuvakin on ihan ehta eikä yhtään photoshopattu. Tänään just haettiin uus stash.

Sitten tästä juomisesta päästäänkin krapulaan, kuten normaalisti hommat etenee. Suomalainen krapulahan menee suunnilleen niin, että ensin vuodatat kyyneleitä vessan lattialla kauheessa hedarissa aamuyöstä aamukymmeneen, jonka jälkeen kello on sen verran että soitat siskolle/äitille/kaverille ja itket kuinka just tällä hetkellä masentaa vähän kaikki, et todellakaan ota vastuuta omista tekemisistäs edellisenä iltana vaan syytät kanssaihmisiä, nukahdat muutamaksi tunniksi ja koska aina on talvi seuraavaksi heräät kun ilta alkaa hämärtää (eli kolmelta) ja tajuat, että jumalauta tässä on ihmisen syötävä että pysyy hengissä, lähdet lähimpään alepaan/mäkkäriin/kebabmestaan hakemaan take awayta ja vietät loppuillan sohvalla syöden, tuijottaen jotain kauheeta paskaa telkkarista ja nukkumisesta seuraavana yönä, joka mitä todennäköisimmin on sunnuntain ja maanantain välinen ei todellakaan tarvii edes haaveilla, koska Jurassik Park 6 ja armoton lakanoihin hikoilu alkaa sillä siunaamalla, kun edes ajattelet valojen sammuttamista.

Ei oo täällä moista tapahtunut. Ulkomailla ei koskaan oo sellasta krapulaa kun kotona normaalisti noin kolmen lasillisen jälkeisenä sunnuntaina? En valita, mutta ihmettelen.  Lähinnä oon heräillyt aamulla usein ennen kymmentä kivasti, venytellyt vähän (silleen autuaasti), vetänyt vermeet niskaan ja lähtenyt surffaamaan/hyppäämään/aamulenkille tai muuta sellasta.

Taidan hakea toisen lasillisen.

Ja muutenkin menee ihan mahtavasti täällä Melbournessa. Ekat 6 päivää meni hypätessä noin 150km pohjoiseen paikassa nimeltä Nagambie eli juuri Tullamarinen lentokenttää enempää en ole ehtinyt vielä Melbournesta näkemään. Laittelen sitten ens kerralla kuvia, jos jaksan.

Ja nää Aussit on ihan mahtavaa porukkaa. Noin yleisesti vihaan yleistyksiä, mutta yhtään todellista kusipäätä en ole vielä tavannut eli voin sanoa, että nää on kaikki hyviä tyyppejä. Tykkään myös mun kämppiksistä, koska ne on ihan irti punaviinin kanssa kuten itsekin olen.

Kusipäitä odotellessa.

Down Under

Otsikko on kyllä niin obvious, että oikeen hävettää mutta menköön nyt taas tän kerran kun oon niin turistina muutenkin.

Viimeiset päivät Balilla meni ao. kuvan mukaisissa tunnelmissa. Koska suurin osa kanssaturisteista oli jo lentänyt takaisin pohjolaan lyöttäydyin viimeisiksi päiviksi tuttujen paikallisten surffioppaiden seuraan. Auringonlasku, arak (/bintang), hiekka ja kitara. Niistä oli illat tehty ja minä nautin.

Tämä kuva ja aallot tulee olemaan se mitä Balista jää mieleen niiden muutaman ihmisen lisäksi, joihin tutustuin ja jotka jäi sydämeen :-) 

No mutta nyt ollaan jo seuraavalla etapilla Australiassa. 

Entisen työkaverin ja kahden kämppiksen luona olen nyt asunut melkein viikon täällä Sydneyssa ja kivasti menee. Melko rentoa sanoisin. Tosin tietty sillä siunaaman hetkellä, kun Jetstarin renkaat osui Australian maaperään mulla alkoi megalomaaninen flunssa.
Olen muuten huomannut sellaisen mielenkiintoisen muutoksen omassa rytmissä, et kun asuu normaalisti työssäkäyvien ihmisten luona niin oman elämän rytmi kääntyy ihan päälaelleen. Viis päivää viikossa voi kuolata tyynylle niin pitkälle iltapäivään kun tykkää (tätä on nyt tapahtunut parina päivänä ja alan olla huolissani, koska Balilla ei ollut mikään ongelma nousta kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan), mutta lauantaina ja sunnuntaina ponkaistaan pystyyn aamukuudelta, että ehtii tekemään kaikkea mahdollista (muun muassa purjehtia Sydneyn edustalla 4 tuntia ja vetää piknikkiä, ja juoda eläimellisiä määriä alkoholia ennen puoltapäivää Cockatoo saarella tai stalkata hengenpelastajia Bondi biitsillä). En valita. Edes siitä, että nää on ihan järkyttävän hyviä vetää viinaa täällä. Mä luulen, että Suomi on kohdannut voittajansa by far!

On tässä känniveneilyn ja biitsillä makaamisen ohessa ollut draamaakin ilmassa. Ihan kauhee stressihän siinä nimittäin iskee samantien kun kotopuolesta tulee viesti, että aikaisemmin selvitetystä poiketen Aussien tullimääräykset onkin sellaiset, että oikeestaan mitä vaan muuta ollaan täällä valmiita tekemään paitsi lähettämään sulle näitä sun laskuvarjohyppykamoja postitse sinne. Jaaha. No eihän siinä sitten, kun selvittämään, että kenet tapan ensiksi. (Mulle) normaalista ensireaktiosta selvittyäni kirjoitin itkeskellen itsesääliäni FB statukseen hjälp -pyynnön ja kas vain! Maailmassa on vielä ripaus vilpitöntä hyvyyttä jäljellä. Ainakin muutaman ihmisen verran. Laukkuni on nimittäin tällä hetkellä jossain Euroopan ja Singaporen välisessä ilmatilassa ja aamulla (jos kaikki menee niinku elokuvissa) siellä missä minäkin.

Ai sitä ihmisen onnea ja autuutta. Ja sitä ilmettä, kun tajuaa että tästä eteenpäin sitä sitten roudaa 40 kiloa elämäänsä ympäri maailmaa. Ei saatana. Mietinkö mä tän nyt ihan loppuun saakka tän jutun. Äitikin nauroi ja pyys lähettämään kuvan ens kerralla lentokentältä, kun kääpiö roudaa 20 kilon rinkkaa selässä (joka on tähän mennessä kirvoittanut mm. seuraavanlaisia ilmauksia "onpas siinä iso reppu" "sikapainava "oletsä saatana tosissas?") ja vetää toista 20 kiloa 90 litran saatana lätkäkassissa. Voi moido.

Mutta täytyy sanoa, että kyllä siinä (huumorin)taju meni, kun aloin selvittää jo hyvissä ajoin joulun tienoille buukkaamani lennon osalta, että mites noi lisälaukkumaksut kyseisellä lentoyhtiöllä menee. No, niitä ei ole. Lentoyhtiö laskuttaa vain ylikiloista ja laukkuja saa sit vissiin olla niin monta ku lystää. Eihän siinä muuten mitään mutta kilohinta on 52 AUD, että roudaa siinä sitten 20 kiloa ylimäärästä ja voit suoraan matkustaa kotiin potemaan konkurssia. Päädyin siihen, että en selvitä asiaa vielä. Verenpaine on vielä liian korkeella edellisistä selvittelyistä.

Toinen rytmihäiriöitä aihettanut asia tässä muutaman päivän aikana on ollut mun puhelin, johon nohevana kävin heti ekana päivänä hakemassa paikallisen liittymän, että voi datailla entiseen malliin ja ehkä joskus soitellakin. Niin ja tietty antaa puhelinnumeron, jos noista surffarimiehistä joku äityy sitä kyselemään (vielä ei ole moista tapahtunut - en ymmärrä). No mutta eihän se nyt saatana koskaan mene niinku elokuvissa, kun on meikäläisestä kysymys! Ja uskoinko tosiaan, että heti kun ollaan pois Suomesta niin puhelinoperaattorit ja puhelimet olis jotenkin parempia ja toimis paremmin. Ei todellakaan. Ettäs tiedätte.

No, tämän puhelinoperaattoritragedian saldona olen juossut noin 400 kertaa kolmen päivän aikana kyseisen operaattorin liikkeessä, meilaillut suomeen siihen malliin, että firman mikrotukihenkilö on varmaan nyt ihan viimeistään burn outin partaalla. Se ihmisriekale istuu siellä omenallaan, nojaa päätä käsiinsä ja kelaa, että eikö tosta saatanan muijasta pääse eroon vaikka se on vuorotteluvapaalla! Nyt on pakko kyllä ihan vilpittömästi pyytää anteeksi ja sanoa, että taitaapi olla bitch karma mikä tässä meikäläistä nyt seuraa näiden teknisten laitteiden kanssa. Tai murphyn laki. Yhtä kaikki, sori vaan.

On muuten pakko sanoa, että vaikken sitä epäillytkään niin kyllä tässä ihminen löytää itsestään uusia piirteitä kun ihan työkseen alkaa lomailemaan. On nimittäin aivan helvetin siistiä tämä. Joka päivä saa tehdä ihan mitä mieli tekee! Esimerkiksi männä aamuna päätin nousta seiskalta vaikka väsyttikin (koska edeltävänä yönä näin painajaisen isosta hämähäkistä, heräsin siihen ja oletin sen paskiaisen vaanivan mua loppuyön sängyn liepeillä eli valvoin puol yötä siinä sitten) ja joogasin ihan itekseni takapihalla melkein tunnin verran. Väsymys ei haittaa, kun tietää että voi nukkua vaikka koko loppupäivän jos siltä tuntuu. Todella häiriintynyttä joka tapauksessa. Mä olin jotenkin lokeroinut itseni siihen ADHD ryhmään ihmisiä, joilla on tuli persauksen alla kokoajan ja asioita pitää tehdä ja toteuttaa ja suorittaa, että tietää sit tehneensä.

No mut tässä nyt olis tarkoitus vielä ehtiä vetelehtimisen ohella heilua kaupunkifestareilla, käydä kuuntelemassa musaa oopperatalolla ja surffata ennen kuin lennän Melbourneen (kyllä, kaikkine 40 kiloineni). Odotan innolla. Vihdoin taivaalle näiden kaikkien vesileikkien jälkeen!

Seuraavaksi vuorossa kuvia naapurustosta missä asustelen sekä Bondi Beachilta:

Näihin kuviin näihin tunnelmiin.

Bali wrap up

Kun on pari viikkoa surffanut aamuin illoin ja viipottanut rantabaareja kun pahaiset teinit pitkin Ibizaa (siis aina kun veskistä pääsi irtoamaan) niin sitä alkaa ihminen olemaan loman tarpeessa. Me siis päätettiin parin tytön sekä tämän mainostoimistopariskunnan kanssa (joihin siis tutustuin surffileirillä) lähteä Lembonganin saarelle muutamaksi päiväksi. KVGM (kato v***u google maps) jos kiinnostaa yhtään missä päin maailmaa kyseinen saari on.

Sen voin kertoa, että se on lähellä paratiisia maan päällä. Autoja on ehkä kolme. Skoottereita kolmetuhatta ja niillä pistetään menemään pikkuteillä minkä ehitään. Ihan mielettömän mahtavat reeffit snorklailuun ja vene+kapteeni päiväksi -vuokrat aivottoman halpoja. Siis porukalla. Yksinään vois kirpasta, mutta kirpasis se yksinään snorklailukin. Vähän.

Kokeiltiin myös stand up paddle surffailua. Tai no, ei sitä kyllä surffaamiseks voi sanoa eikä se oikeestaan sopinut meille yhtään. KVV (kato vaikka vimeosta).

Tässä teille pieni kuvareportaasi Lembongan Islandilta.

Kuvasssa yllä: Otettiin sitten majoitus Tripadvisorin suosittelemasta Lembongan Cliff Villasta. Ei tullu mieleen etukäteen miettiä mitä se cliff siinä mahtais tarkottaa. Kuvassa näettekin helvetin portaat ylhäältä kuvattuna. Nämä neljäsataa porrasta piti rampata ylös, jos halusi ilmastoituun huoneeseensa mäen päälle ja saman verran alas, jos tohti itselleen Bintang (paikallinen olut) illallisen. Huone oli kyllä hieno ja siellä asui ehkä yhdeksän gekkoa.

Tämä näkymä löytyi portaiden alapäästä. Ei paha. Suosittelen lämpimästi Cliff Villas majoitusta (koska ehdin tässä vaiheessa jo autuaasti unohtaa sydäninfarktin jonka sain kun ramppasin portaita).

Joku maisema. Tykkään.

Ja tässä, kun juttelin jo siitä snorklaamisesta.

Ja kun on nyt päästy näiden auringonlaskujen ja maisemakuvien maailmaan, niin eiköhän laiteta vielä Dream Beachin sunset teille tähän näin, että pätkähti.

Lembonganilta päästiinkin sitten Ubudiin, joka on skidisti pohjoiseen. Hippikaupunki keskellä viidakkoa. Mieletön luonto, paljon apinoita ja selkeesti parhaat (ja myös ensimmäiset) punaviinit sitten suomesta lähdön, mutta parin päivän jälkeen mä olin näkevinäni Julia Robertsin jokaisessa kadun kulmassa ja kun torimuijat alkoi huutelemaan mulle eat pray love -niin mulla hitsas kiinni ja varasin hotellin Balin länsirannikolta. Mainostoimistopariskunta oli siellä jo, joten uskaltauduin... Ei ois pitänyt.

Sanur Beach. Jos Balista noin yleisesti sanotaan, että se on Aussien Teneriffa niin mä kyllä sanoisin, että Sanur on sitten se Mallorca. Voi helvetti mitä jengiä siellä pyöri. Ensinnäkin koko ranta on pelkkää helvetillistä resorttia all inclusive. Itse kun bunkkaa budget majoituksessa ilman uima-allasta tai muita mukavuuksia, ensimmäinen vuokrattava aurinkotuoli koko biitsiltä löytyi vartin kävelyn jälkeen. Tuolivuokran (15 000 IRD tinkimisrituaalin jälkeen) lisäksi se mamma yritti myydä mulle Buddha patsasta, RoyBon aurinkolaseja ja omaa poikaansa. Ai jumalauta.

Toiseksi täällä näyttäis jengi jääneen vahvasti 80- ja 90-luvuille noin niinkun mitä tulee pukeutumiseen ja perus käyttäytymiseen. Ja jos jollekin jäi epäselväksi nyt ei puhuta paikallisista. Mainostoimistopariskunnan otettua tänään ansaitut hatkat tästä mestasta mä illastin yksin paikallisessa irkkubaarissa (!) noin 120-vuotiaan pariskunnan kanssa. Molemmilla helotti otsalamppu (sellaset Biltema malliset) otsalla koko dinnerin ajan. Harmittaa ihan etten kehdannu ottaa kuvaa.

No. Tämän kaiken jälkeen mulla napsahti sen verran, että heittäydyin ihan hipiksi. Tässä teille kuva joogapaikasta, jota paikalliset kutsuu Turtleksi. Kokonaan bambusta kyhätty kaksikerroksinen hökkeli, jonka yläkerrassa, avoimessa merituulessa kuulkaa joogattiin tänään puoltoista tuntia ja huomenna aamusta toinen mokoma.

Viimeiset päivät päätin viettää surffihuudeilla eli muutama päivä tätä seikkailua vielä jäljellä. Seminyak tuntuu jo ihan kodilta, kun siellä pari viikkoa tosiaan ehti rutuuttaa menemään. Suunnitelma viimeisille päiville ennen Australiaa on surffata, sportata ja maata hieronnassa. Yksin. Ihan niinkun alunperin pitikin, mutta mitä helvettiä, sitten tutustuin ihmisiin ja aloinkin sosialisoida. Hmmph!

Bali belly

EDIT mun oli ihan pakko vaihtaa kuva. Mistä se edellinen edes tuli? Sehän oli ihan paska eikä liittynyt aiheeseen mitenkään.

Kun on ensin saatu kuorittua iho otsalohkosta nilkkoihin, niin pitäähän se kehon puhdistus viedä vielä astetta pidemmälle. 

Näin muutama päivä bali bellyn jälkeen alkaa onneks taas ravinto imeytymään ja elämä noin muutenkin tuntumaan elämisen arvoiselta. Surffaamaankin pääsi taas ja siinä sen ihminen huomaa, että jos valita pitää, niin mieluummin sitä pelkää hukkumiskuoleman kohtaamista lähes tauotta 4 tuntia päivässä, kun istuu Balilaisessa vessassa, joissa aika harvoin on pönttö ja lavuaari samassa tilassa, tai ainakaan tarpeeksi lähellä toisiaan. Jos tiedätte mitä tarkoitan. Harvoin niissä on myöskään ilmastointia, että siinähän hikoilet sekin saastainen turisti!

Jännä juttu muuten toi surffaaminen, kun tuntuu että ei millään pääse sieltä jännän ääreltä vekka. Joka kerta vähintään kerran olen varma, että kohtaan tappaja-aallon. Joka kerta sieltä aallon seasta on kuitenkin tähän asti tultu pintaan, mutta ei ole kerran tai kaksi, kun se saakelin lauta sinkoaa suoraan päähän tai aallon takana olikin toinen aalto odottelemassa silleen, että ylläriiii, täältä tullaan ja taas rukoillaan, että tämä pesuohjelma olis kohta niin kun ohi ja pääsis kuivausrumpuun.
Tällä hetkellä henkisten traumojen lisäksi olen todennut kehossani noin 13 eri kokoista ja eri muotoista mustelmaa sekä revähtäneen rintalihaksen. Älkää kysykö.

Poskiontelontulehdusta en usko täällä saavani niin kauan, kun vaan muistan käydä melomassa tuolla jorpakossa. Tulee nimittäin päivittäin sen verran suolavedellä huuhdeltua röörejä, että siinä jää paikallisapteekin nenäkannut kakkoseks.

Mut ihan rehellisesti sanottuna mä olen ollut täys pelkuri nämä kaks viikkoa. Yhtenäkin päivänä kävin vedessä rukoilemassa henkiriepuni puolesta ehkä vartin (eli taistelin tietäni spotille siinä juurikaan edistymättä, on muuten hieno fiilis se, kun tajuaa meloneensa lihakset hapoille eikä lauta ole liikkunut vedessä metriäkään) ja saatuani niin kutsutun party waven jälkimainingeissa neljästä eri laudasta iskun johonkin osaan kehoa sekä sen perään 13-vuotiaan sponssisurffarin Indonesian kieliset kiroukset päälleni istuin rannalla loppupäivän. Koutsit kävi kilpaa pottuilemassa rannalla, että miten sä voit muka hypätä lentokoneesta jos sulla menee paskat housuun näissä pikkuaalloissa. Ku piti tietty just edellisenä päivänä esitellä isoon ääneen kaikille laskuvarjohyppyvideoita. Ai jumaliste mitä torspoilua. Välillä olis hyvä pistää itseään turpaan, että oppis olemaan.

Jeesusteipin toin muuten mukanani ja se on osottautunut ihan hirveen käteväksi. Rulla on kohta puolessa ja reissua on takana 2 viikkoa. Pitänee soitella kotopuoleen, että lähettävät uutta rullaa tulemaan.
Mä olen korjannut sillä moskiittoverkon ja pyykkitelineen, teipannut verhot kiinni ikkunaan, ja jalan kiinni sandaaliin. Tänään mun teipittämiselle tosin tuli loppu. Koutsilla oli pari sanaa siinä vaiheessa kun vedin rullan esiin huomattuani, että mun surffilaudasta puuttuu yks kolmesta evästä. Nää vissiin tykkää korjaa ne jotenkin muuten.

No joh, mutta pari päivää enää tätä ja sitten siirryn täällä surffileirillä tutustumieni likkojen kanssa Lemboganin saarelle muutamaksi päiväksi. Pakollinen rentoutus, koska kuuleman mukaan kyseisellä saarella ei oo koskaan mitään meneillään eli siellä ei koskaan tapahdu yhtään mitään. Niin siistii! Olis jo lauantai.

Heipa!

SPF 50 required

Tältä näyttää auringon polttama otsa.

Hieno ja tuntuu veikeeltä.

Saksa on paska maa

Terveisiä vaan sinne kotikatsomoihin. Tässä tulis pikku päivitys nyt tilanteeseen. 

Sen enempiä taustoja nyt selostamatta, niin ihan ekaks haluan kertoa, että tän päivän jälkeen vihaan ihan hirveesti saksan kieltä ja muutamia saman maan kansalaisia. On siellä muutamia ihan hyviäkin jyviä, mutta tänään meni aivan hermo niihin akanoihin. Niin se vaan näköjään sama aggressio asuu ihmisessä on sitä missä päin maailmaa tahansa. 

Alkaa se nyt pakosta viilipyttyäkin (en lue itseäni tähän kategoriaan eli voitte kuvitella missä vaiheessa mulla alkoi pinna kinnata) vituttaa jos suurimman osan päivästään kuluttaa kuuntelemalla niinkin rumaa kieltä kun saksa. Siinä vaiheessa vituttaa ihan satavarmasti ketä tahansa, kun päivän päätteeksi ne samat torspot, jotka on juoneet koko päivän biitsillä bisseä, polttaneet nahkansa auringossa ja valittanu kun piti olla kunnon surffikeli alkaa antaa palautetta käsitettyään kysymyksen täysin väärin. Suurin osa kun ymmärtää englantia yhtä paljon kun mä ymmärrän kiinaa, eli ei helvettiäkään.  Eihän nää reppanat voi edes oppia muita kieliä, kun kotona on macgyveritkin dubattu ja surffireissut hoidetaan tälleen mukavasti omalla porukalla, saksalaisten ylläpitämällä surffileirillä.

Ai jumalauta mulla kiristää.

Kyllä tässä suomalaisena nousee mieleen myös sellainen kysymys, että miten hitossa saksalaisilla voi olla niin paljon asiaa toisilleen ja onko sitä niinkun ihan täysin pakollista vetää desibelit tappiin kun keskustellaan saksaksi? 

Se on näköjään perkele ihan sama näiden kanssa onko ajomatka tunnin vai kolme tuntia (useimmiten täällä balilla se on lähempänä tota jälkimmäistä) ne saatana molottaa menemään koko matkan ja on ihan turha kuvitella, että aamu kuudelta matkalla sinne surffispotille pystyis jatkamaan täysin kesken jääneitä uniaan.

Itseänihän mä toki vaan voin syyttää siitä, että suostuin tänään sinne saksalaisten sekaan päivän biitsireissulle (kuva on muuten Uluwatu biitsiltä, maailman laidalta auringonlaskun aikaan, ihana paikka!!), mutta olihan se hellyyttävää kun yksi, joka puhuu auttavaa englantia tuli oikein erikseen kutsumaan.

Nyt oon kyllä omastakin mielestä jo niin brutaali saksalaisia kohtaan, että on ihan pakko sanoa, että on siellä oikeesti ihaniakin tyyppejä seassa!

No mut, enemmän mä kuitenkin olen pahoillani siitä, että valitsin tämän nimenomaisen saksalaisen järjestäjän leirin. Hommat on hoidettu pääosin päin seiniä surffiopetuksesta ja majoitusjärjestelyistä alkaen. 

Heti ekana päivänä surffiopettajaksi luulemani kaveri sanoo että "Ai et ole koskaan ennen surffannut? No jos et pysy mukana tänään niin sun pitää hoitaa itselles surffikoulu jossa opetetaan perusteet, mä kun olen kato vain surffiopas enkä mikään opettaja". Aha.

Sen verran mainittakoon, että tollanen surffikoulu maksaa halvimmillaan sen 100€ ja kestää tietty vähintään pari päivää, joista oon jo maksanut tälle nykyiselle leirille luullessani (typeryyttäni vissiin vaikka niin mulle puhelimessa kerrankin ihan selvällä englannilla sanottiin) että täällä opetettais saatana ihmisiä surffaamaan ihan alottelijoita myöten.

Kahden viikon leiristä ei ole kulunut edes viikkoa ja mä olen muuttanut kaksi kertaa huoneesta toiseen. Ihan ekana iltana nää aivokuolleet tosissaan oletti, että mä jakaisin +35 asteisen huoneen, jossa ei ole -vastoin varaustietoja ilmastointia vaan pelkkä pikkutuuletin, täysin tuntemattoman miehen kanssa! Mä ajattelin hikoilla ketunnenät valtoimenaan enkä kainostella jonkun äijän takia ja sit nukkua silmät auki peläten, että se se on joku seksihullu. Tämä reklamaatio meni läpi onneksi kerrasta.

Tänään aamupalalla tuli leirin johtajalta (alkoholisoitunut wannabe surffarimulkku) käsky muuttaa kolmannen kerran tulevana sunnuntaina. Menetin suoraan hermot ja valitsin vaihtoehdoista huuda tai itke jälkimmäisen. Huomenna selvinnee vedinkö oikeasta narusta.

Tämän kaiken henkkoht. paskan lisäksi yläkerroksen huoneissa on isohkonlainen bedbug ongelma ja kun viereisen huoneen kundi oli unohtanut pähkinäpussin rinkkansa pohjalle rotta oli syönyt tiensä läpi koko rinkasta ja vieny pähkinät mennessään. Hirveen miellyttävää.

Ja nyt ei naureta siellä kotikatsomoissa yhtään, kun sanon että tajusin tänään myös olevani epäsosiaalinen ihminen. Mä en tajua miten täällä voi jengillä jumalauta riittää energiaa sosialisoida muiden kanssa 18 tuntia vuorokaudessa. Sanokaa mummoks, mutta sosialisoituani 12 tuntia mulla alkaa oleen sellaset tapan kaikki -fiilikset, että yleisen terveyden ja hyvinvoinnin kannalta on hyvä, että pääsen kaivautumaan johonkin omaan koloon olemaan hiljaa. Okei.

Ihan ite vahasin.

On täällä silti ollu kivaakin, vaikkei sitä nyt tätä paskalistaa luettuaan varmaan enää usko. Muun muassa tänään näin kun villiapina ja kulkukoira leikki keskenään. Siinä sitä tajuaa olevansa täys turisti.

Lisäksi monia uusia ihania ihmisiä, manikyyrit, pedikyyrit ja hieronnat otettu, shoppailtu on, ja on meillä täällä jo paikallinen mainostoimistokin pystyssä juurikin erään mukavaksi luokittelemani saksalaisen pariskunnan kanssa. Myös henkilöstöhallinnon ja asiakaspalvelun parantamista koskevaa konsultointia ollaan mietitty otettavaksi osaksi tän epävirallisen firman toimintaa, jos ehditään. Usein on vaan hirvee kiire surffaamaan tai relaamaan, että on vähän jäissä nämä suunnitelmat vielä.

Lisäksi noi surffioppaat omaa sen verran pedagogisia taitoja, että näin viiden päivän jälkeen kun on käyty joka aamu 6-7 välillä ja uudestaan vielä iltapäivästä surffaamassa osaan sentään jotain tehdä mun alottelijalaudalla (joka on suunnilleen kolme kertaa mun pituinen). Ja tämä "jotain" ei sisällä mitään ylettömiä sankaritekoja mitä näkee TVssä.
Surffaamisessa on pääosin kyse hyvästä kunnosta ja kyvystä niellä kerralla litroittain suolavettä, koska jos et melo henkes kaupalla spotille kyttäämään aaltoja niin taistelet juuri missaamasi aallon jälkimaininkeja vastaan ja yrität lähinnä olla hukkumatta. Se on hirveen hyvä taito. Toinen on eskimo käännös.  

Moikkuli.

Salamat malam

Otsikko on Indonesiaa ja toivottaa hyvää iltaa. Että iltaa vaan lukijoille täältä Balilta.
Oheinen kuva taas on ihan pätevän Japanialaisen ravintolan ihan pätevä nimi Kuala Lumpurin kentällä. Sitä me vaan siinä mun brittiläisen matkustusseuran kanssa mietittiin, että ihanko tarkotuksella on nyt pitänyt pistää sitten tollanen nimi.

Toivottavasti kukaan lukijoista ei muuten kauheesti pety, kun kerron ettei noin vuorokauden mittaisen matkustusrupeaman aikana yksikään lento ollut myöhässä tai peruttu, yksikään virkailija ei vittuillut, multa ei puuttunut yhtään tarvittavaa matkustusasiakirjaa (paitsi Frankfurtissa olin jo ihan varma, että nyt kusahti kun virkailija kyseli multa Indonesian viisumia - tiedoksi; sitä ei tartte, jos vaan on valmiiksi shoppaillut lennot pois maasta) ja kun sit vihdoin täällä Balin päässä rinkkaa ei näkynyt eikä kuulunut ja päästin siinä sitten koko pituudeltani kirosanoja (eli ei kovin paljoo), niin jostain tulla jolkotti mun mittainen paikallinen meikäläisen rinkka selässä iloisesti hymyillen; oliko tämä sun, kun otettiin se jo tosta hihnalta niinkun valmiiksi pois. Aikukiva no kiitos.

Toi oli siis ensimmäinen paikallisen kanssa käymäni keskustelu. Toinen laatuaan meni suunnilleen näin:
where you from?
from finland.
aa from england.
no, from finland.
aaaaa from pingland!!

Jep, just sieltä.

Ja vaikka mun tekikin mieli alkaa itkemään väsymyksestä päästyäni vihdoin varaamaani majoitukseen ja nähtyäni ihan oikean sängyn siellä, niin  olihan mun pakko käydä iltapalalla biitsillä. Meren kohinan kuulee melkein tänne majotukselle saakka, että kovin pitkä iltalenkki se ei ollut, mutta hyvää (ja rasvaista) satay-kanaa oli kuitenkin.

Niitä aaltoja siinä syödessä ihailin ja tulin siihen tulokseen, että jumalauta se surffiopettaja saa kyllä työntää mut lautoineni väkisin sinne sekaan, koska ihan terveellä pohjalla ei ole ajatusmaailma siinä vaiheessa, kun sinne vapaahetoisesti jostain syystä könyän.


Ja kyllä, nyt on kello kaljan verran (mähän sanoin jo joskus aikaisemmin, että nää matkailublogit menee aina ihan armottomaks brassailuks).

Matkavalmisteluja osa 417

Matkavalmistelujen loppusuoralla kiidetään ihmiset (ja alkaa näköjään loppua mielikuvitus noiden otsikoidenkin kanssa tässä).

Vuorotteluvapaan ensimmäinen virallinen päivä on koettu ja reissun starttiin aikaa muutamia päiviä. Noin yleisestihän joku saattais kuvitella, että Vantaalta raikaa tällä hetkellä pelkkiä riemunkiljahduksia, mutta totuudenmukaisempi kuvaus fiiliksistä on kyllä paska jäykkänä (useimmat Vantaalaiset jakanevat fiiliksen, kukin toki omista syistään).

Niin ja muutama asiakin on tullut tässä taas hoidettua.
1. Matka-apteekki (matkalaukullinen lääkkeitä on nyt vihdoin hankittu, näistä repeptivapaita ehkä kaks.. Sen verran vaikuttava lista, että tuttu tullivirkailija käski pitää reseptit visusti tallessa koko matkan ajan, ihan vaan että on sitten näyttää siellä maahantulotarkastuksissa. OK)
2. Rasvat ja muut kempparijutut (yhteensä 14 purkkia, aurinko- ja huulirasva mukaanluettuna, lisäksi meikkipussia täydennetty ripsivärillä ja puuterilla)

Tsek tsek tsek ja tsek. Ja ei, muualla maailmassa ei mielestäni ole kauppoja. Tai jos onkin (jää nähtäväksi), niin hermohan siinä menee melko suoraan jos joutuu alkaa siellä miettimään, että mitä tarttee ja mikä onkaan mitä. Että kyllä tältä pohjalta on neurootikon ihan syytä valmistautua hyvin reissuun.

Tästä kaikesta aivan sairaalloisesta shoppailusta (tällaisen epäkiinnostavan tavaran shoppaus ei kuulu mielipuuhiini) huolimatta täysin holtittoman raivon äärelle päädyin vasta siinä vaiheessa, kun otin to do -listan itsevarmasti laukunpohjalta vetääkseni sen viimeisenkin kohdan yli ja tajusin, että jumalauta! Edelleen se pirun otsalamppu ja adapteri on hankkimatta. Ihan kun en pärjäis ilman niitäkin.. No eipä tuu vissiin tää vuoden loma yhtään liian aikasin.

Niin ja sitten oli vielä se mitä ei vaan voinut hoitaa aikaisemmin (eli tässä oli tiettyjä pakotteita).

5. Hoida itelles puhelinoperaattori
Ja tähänhän se loppusuoran kiito meinaskin sitten tyssätä. Ja nyt ei muuten lähde se perinteinen perkelesaatana jonotin aspaan yhdeksän tuntia -virsi. Ehei, tämän operaattorin aspa, Teijo vastasi ensimmäisen pirauksen jälkeen.

Mutta Teijo reppana, sillä varmaan savus ihan vähäsen yhteensä noin 40 minuutin lörpöttelyni jälkeen. Tai se siis mitään lörpöttelyä ollut. Mielestäni ihan asiaa kyselin, kuten esim. että mikä on datapaketti? Kuinka monta kilotavua on megatavu? Määrittele multimedia? Kuinka monta minuuttia mun kannattaa puhua puhelimessa kuukausittain? Ja maksaako Whatsapp applikaatiolla ulkomailla lähetetyt viestit kuinka paljon?

Viimeisten kysymysten aikana olin kuulevinani nyyhkytystä.

No, tääkin homma on nyt sit (jotenkin) hoidettu ja todennäköisesti pääsen lähtemään mualimalle taskussani puhelin, jolla ei pysty soittamaan edes hätänumeroon sen jälkeen kun Helsinki-Vantaa jää taakse. Että hieno juttu.

EDIT Parin päivän päästä selvisi, että Teijo oli näppäränä poikana "unohtanut" aktivoida sovitun datapaketin, joten meikäläiselle tippui päivän datailun jälkeen tekstiviestitiedote noin 50 euron gprs (mikä svidu!) -liikenteestä.
Lisäksi tänään mä olen vastaanottanut 4 tekstiviestiä, joiden sisältö on ollut käytännössä sama: joko sä olet jossain reissussa kun ei sun puhelimeen saa yhteyttä. Että näin.

Ja tämän postauksen kuva punaviinipulloista kuvastaa vaan sitä, että just nyt tekis mieli vetää viiniä kaksin käsin ja sitä, että just sillä tyylillä näitä matkavalmisteluja kuuluis oikeesti tehdä!

Että soitellaan!

Kyllä, meillä kaikilla on neuroosimme..

.. Ja jotenkin mulla on tunne tässä, että ao. listaan saattaa tulla muutamia kohtia lisää.

1. siivousneuroosi - vähintään kerran viikossa on pakko vähintään imuroida. Tämä neuroosi ei ole aktiivinen muualla kuin omassa residenssissä, joten nyt kun mun sisäinen Vantaalaiseni on valloillaan ei oo paljoo tarvinnu kuluttaa aikaa siivoillessa.

2. lakanoidenvaihtoneuroosi - mun kaikilla saatanan lakanoilla on se taipumus, että ne saattaa ihan parinkin yön jälkeen alkaa "tuntumaan" likasilta ja ne on vaihdettava (!). Älä myöskään ikinä koskaan kuvittele, että nukkuisin jonkun jo kerran käyttämissä vieraslakanoissa (pystyn haistamaan sen). Täähän on hirveen vitsikäs neuroosi sinällään, kun ottaa huomioon ton mun tulevan reissun. Fiksuna ja filmaattisena ratkaisin tämän oksennusrefleksejä aktivoivan ongelman hakemalla Retkiaitasta matkalakanan. Yksi syy lisää olla irti, mut jos tapaatte mut vielä Retkiaitan kassalla ja jonkun trangian kanssa niin hakekaa lääkäri.

3. sängynpetausneuroosi - riippumatta siitä missä olen tai siitä jaanko sänkyni jonkun kanssa, vähintään oma puoleni on sotilaallisesti pedattu ennen poistumista. Yes sir.

4. kaapinovineuroosi - tämä neuroosi on aktiivinen myös vieraillessani muiden ihmisten luona, systemaattinen auki jääneiden kaapinovien sulkeminen alkaa välittömästi paikalle päästyäni ja saattaa joskus tuntua hienoiselta tungettelulta, olen siitä pahoillani vaikken oikeasti edes ole.

5. suoristusneuroosi - kaiken, mikä nyt vaan voi (pääasiassa taulut seinillä, matot lattioilla jne), olis suositeltavaa olla suorassa tai suoristan sen.

6. huulirasvaneuroosi - lisään pakkomielteisesti huulirasvaa, varsinkin syömisen jälkeen. Jos huulirasva puuttuu helvetti on irti eikä elämä tunnu enää elämisen arvoiselta.

7. asioiden hoito ajallaan -neuroosi - tässä reissua varten asioita hoitaessa juuri em. neuroosin oireet on tulleet erityisen hyvin esiin. Jonkun hoidettavan asian (kansainvälisen ajokortin hakeminen Autoliitosta noin niinkun viimeisimpänä) roikkuminen päivätolkulla (eli noin päivän tai alle) to do -listalla laukaisee armottoman hermokiristyksen.

Mut useimmiten oon kuulemma "ihan jees".

Ei lisättävää vol 2

I love FOK_IT

Melkein 30

Melkein unohdin, että mulla on tää blögi täällä.
(ja sen verran tuli pitkä postaus nyt, että tuskin jaksan itekkään oikolukea tätä paskaa)
Liekö ikä vai perusstressi, joka mun kohdalla tarkottaa sitä että säädän menemään kokoajan jotain, mutta mikään ei tuu valmiiks tai muutu (ainakaan paremmaksi).

Menneen 2 viikon aikana on pitäny käydä ostamassa mm. adapteri, otsalamppu (älä kysy) ja kasa lääkkeitä (tästä on puhuttu aikaisemminkin) apteekista, mutta joka helvetin ilta kun istun bussissa Vantaalle (edelleen aivan mahtista tää bussitouhu) muistan että en muistanut näitä hommia tänäänkään. Ja sitten iskee itseinho ja stressi vaan kasvaa. Ei paljoo auttanut viikon intensiivinen hot joogailu.

Tän kaiken sompaamisen lisäksi mä vanhenin reilu viikko sitten ja aloin kuulostelemaan, että miten toi ikäkriisi. Että koputteleeko ovelle esimerkiks vauvakuumeen tai identiteetin katoilemisen muodossa? Alkaako se virtsankarkailu ja väheneekö unentarve niin, että joudun aloittamaan studio viisvitosen seuraamisen aamuteeveestä? 

Olemassa on kuulemma kriisi jokaiselle pyöreelle vuodelle.

En kyllä ole koskaan törmännyt henkilöön, jolla olis kahdenkympin kriisi ja jos multa kysytään niin koko käsite on ihan järjetön, ainakin näin vanhemman naishenkilön näkökulmasta, mutta menin ja googlasin kuitenkin hätäpäissäni, ja kyllä! Näyttäis siltä, että kahdekympin kriisi on sittenkin olemassa (ei jumalauta). Ainoa järkevä asia mistä keksin, että kakskymppisenä kannattais kriisiä itelleen kehittää on se, että todennäköisesti edessä on vielä niin saatanasti vuosia ennen todennäköistä kuolemaa, että saattaapi alkaa ahistaa miettiessä miten kestää se jäljellä oleva elämä.

No joka tapauksessa paljon enemmän olen tavannut kolmekymppisiä joilla on identiteetti ja elämä täysin hukassa. Edelleen reuhdotaan menemään kuin pahaiset teinit ilman alkeellisintakaan harkintakykyä ja/tai vastuuntuntoa. Itse en tietenkään kuulu tähän ryhmään.

Edellinenkin lauantai meni synttäreitä juhliessa vaan kahteen asti ja jokaisen itseään kunnioittavan seniorin tavoin heräsin seuraavaan sunnuntaiaamuun ennen kello yhdeksää. Päätä ei (yllättäen) kolota ja koiratreffit kaverin kanssa on sovittu puoleen päivään (tällaista perus koirakuumeen siedätyshoitoa pikkusiskon riiviöapinan kanssa).

Mutta hei kiitos vaan sympaattiselle seniorikerholle vanhenemiseni kunnioittamisesta männä viikonloppuna!

Mahtava porukka mulla siinä. Otetaan pian uusiks. Voitas ehkä ens kerraks miettiä jotain piristävää seuramatkaa Keski-Suomeen tai jotain.

Kolmestakympistä tää homma sit vissiin jatkuu joidenkin ruuhkavuosien läpi ja kun ne on melkeen ohi tulee neljäfemma ja alkaa se keski-iän sekoilu ja ihminen ostaa esim. harrikan.

Sitä en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, paitsi sen verran olen omaa sukua tässä vierestä katsellut, että kun vihdoinkin voi, niin niiden omien aikuisten lasten lapsuudenkodit (jotka sijaitsi idyllisellä pientaloalueella ja niissä oli omaa pihaa vähintään 400 hehtaaria) myydään ja muutellaan pieniin, velattomiin kerrostalokämppiin ihan niitä omia eläkepäiviä ajatellen, sekoillaan yleisesti ja niitä harrikoita ostellaan samaa tahtia läpi 5- ja 6-kymppiset.

Seuraavaksi jäädään eläkkeelle ja siinä vaiheessa osa onkin sitten jo niin moido, että muutto Fuengirolaan on ihan päivänselvä juttu.
Tää ei varmaan enää koske tätä mun sukupolvea, koska toiveet ylipäätään eläkkeelle pääsystä tai siihen ikään (eli jotain satavuotiaaksi) asti elämisestä on aika pienet näillä elintavoilla.

Kaiken kehon kuuntelemisen ja mietintöjen jälkeen tulin siihen tulokseen, että  omalla kohdalla lähestyvän kriisin merkiksi luokittelen lähes (ai mitenniin lähes) fanaattisen ihastukseni Miika Nousiaiseen. Tuohon jäät sulattavan ihanaan ja karismaattisesti harmaantuneeseen, komeaan kirjailija-käsikirjoittajaan, joka muuten odotteli mua toimistolla männä perjantaina kun raahustin töihin. Sekunnin verran ehdin ajatella, että no nyt se on vihdoin tajunnut mun olevan sen elämännainen ja sielunkumppani, mutta se olikin vaan työasioissa käymässä. Ei se mitään. Varasin just paikan livekatsomosta

Sitä tässä mietin myös, että onneks en sentään jossain epikriiseissäni sanonu itteäni irti, vaikka se kävikin mielessä tota vuorotteluvapaata suunnitellessa. Voin vaan kuvitella millä tasolla tää stressikäyrä ja ikäkriisi olis jos duunit loppuis kokonaan tossa parin viikon päästä! 

Moi.

Vantaa bound

Sen verran on elämä muuttunut sitten edellisen kirjoituksen, että nykyisin olen Vantaalainen.
Ai jumalauta.
Enkä tietenkään ostanut omaa asuntoa, saati että olisin vuokralla. Ei, asun äitin nurkissa seuraavan kuukauden.

Tän muuton suhteen draamankaari eteni seuraavasti;

Noin kuukausi sitten löysin alivuokralaisen Kallion residenssiin vuorotteluvapaan ajaksi. Kuukauden päivät itkeskelin illat samalla, kun pakkasin henkilökohtaisia tavaroitani laatikoihin ja jätesäkkeihin, viimeisen viikon silittelin seiniä, illat makasin valveilla tuijotellen ikkunasta ulos (vastapäisen talon seinää) ja kun kotiin tullessa joku pahaa aavistamattomista naapureistani sattui samaan aikaan hissiin tervehdin niitä silmät kyynelissä, että tämä on nyt sitten viimeinen kerta pitkään aikaan kun tässä rapussa nähdään. Suurin osa niistä oli onneksi niin jurrissa (kuten yleensä) ettei varmaan muista tapahtunutta.

Vitsikkään tästä äitille muuttokuviosta tekee se, että vaikka ollaan kovin läheisiä niin se ei koskaan oo estänyt meitä tappelemasta lähes päivittäin mitättömistäkin asioista niin, että tanner raikaa. Siis ihan hirveitä huutokilpailuja saadaan aikaiseksi.

Piti oikein tarkista onko sanakirjassa sanan hermoheikko määritelmässä "kuuluisat hermoheikot" listattu meidän sukua tai perhettä. Oli.

Ja kelatkaa! Mun lenkkimaastot muuttuu pysyvästi Vantaanjoen varsimaisemiin ja ne, jotka muistaa tämän kirjoituksen jakanevat kanssani treenielämäni saaman traagisen käänteen.

Mutta on tässä hyviäkin puolia. Kuten esim. se, että 20 metrin sijasta työmatka muuttuu noin 20 kilometriksi (luit oikein). Siinä sitä ihminen pääsee kulkemaan työmatkansa seuraavan kuukauden ajan linja-autolla!! Tajusin, että olen täysin todellisuudesta irtautunut ihmisriekale mitä tulee työmatkailuun. Ja mistä syystä? No ihan vaan siitä, että olen aina asunut aivan liian lähellä työpaikkaa. Nyt voin onneks olla työmatkoilla irti kaikkien menetettyjen vuosien edestä.

Sen verran irti olin heti ekana aamuna, että aloitin bussimatkani toivottamalla reippaasti huomenta kuskille. Bussikuski toivotti kovaan ääneen takaisin. Siinä sitä ihminen viimeistään ymmärtää olevansa Vantaalla. Vain Vantaalla myös bussikuskeilla on puhekyky.

Tässä muutaman päivän nyt työmatkaa taitettuani laajensin sosiaalisuusrepertuaaria siihen, että rohkaisin mieleni jäädessäni pois pysäkillä (Vantaalla) ja oikein kuulkaa kädenheilautuksen saattelemana kiitin kuskia matkasta. Tähän asti oon rehellisesti sanoen ajatellut näistä kiittelijöistä lähinnä pelkästään pahaa. Ensinnäkin loppu se huutelu, bussissa kuuluu käyttäytä kuten autistit ja olla hiljaa. Toiseks tajuaako ne tampiot, että ne on maksaneet aika helvetin paljon rahaa siitä 30 päivän seutulipustaan, että periaatteessa kuskin kuuluis kiittää meitä matkustajia siitä, että ylipäätään käytetään julkista liikennettä.

Mutta ohi on ne päivät for good. Kuski vilkutti takaisin ja huuteli notta eipähä kestä. Aivan ihanaa. Oon irti.

Puolustus

Namaste vaan

Mun sisäinen hippi on täysin valtoimenaan joogakurssin jälkeen. Oon nimittäin täyttänyt kalenterini illat pääasiassa joogatunneilla seuraavaksi kolmeksi viikoksi etukäteen. Siis etukäteen. Pitäiskö lisätä neuroosilistaan suoraan? Jooganeuroosi? Ja olisin varmaan täyttänyt kalenterista ne aamutkin, mutta sillä koululla ei ole aamuisin aloittelijoille tunteja. 

No, siinä laajuudessa on aivovaurion tila nyt, että kun tuli puheeksi yhden duunikaverin kanssa toi jooga, niin päätettiin vetää yks intensiiviviikko toisella joogasalilla missä on sekä aamu että iltatunteja. 

Sinänsä ihan vitsikäs toi tavote, et kun oli takana jotain kolme päivää astangaa putkeen niin en päässy sängystä ylös muuten kun tiputtautumalla lattialle ja ryömimällä siitä pystyyn. Helvetin hyvä homma muuten etten rakentanut sitä parvea tähän kämppään sillon vuosi sitten ku se ajatus kävi mielessä.

On se jumaliste, että 10 kilon kahvakuulaa heiluttelee ihminen kevyesti (no en nyt sanois) 60 minuuttia putkeen, mut parin aurinkotervehdyksen jälkeen olo on kun neliraajahalvaantuneella (you got the point). Siinä jäi sitten se kehon puhdistautuminen, kun kurssia seuraava aamu piti alottaa suoraan 600 mg buranalla. 

En olis uskonut, että venytellessä voi tulla niin helvetillinen hiki ja, että hengitys voi mennä pelkästään ajatuksen voimalla niin sekaisin, että ihan tosissani otin kurssin toisena päivänä paperipussin mukaan mahdollista hyperventilaatiokohtausta varten. 

Mielen hiljentäminen ja hetkeen keskittyminen ei sekään tuu multa onnistumaan muuten sit ihan heti, mutta siihen hengitykseen mä pystyin keskittymään vähän liiankin hyvin. Nimittäin viime tunnilla multa meinas palaa pinna ihan pohjia myöten sen jengin hengittelyn takia. Sehän on ihan ku menis vapaaehtoisesti kuuntelemaan kuorsausta johonkin. Aivan helvetin ärsyttävää, kun ottaa huomioon, että mun ois pitänyt keskittyä om-mantraan ja omaan hengitykseen eikä niiden muiden urpojen tuhinaan. 

Vakavasti aloin epäilemään onko mussa muutenkaan ainesta ihan ituhipiksi asti, kun tän venyttelyviikon jäljiltä myös ruokahalu tuntui kasvaneen merkittävästi. Teki mieli pyöräillä edelliseltä tunnilta suoraan mäkkärin ovesta sisään, vetää siinä tiskillä parit asanat ja tilata viis juustohampurilaista. 

No en tehny sitä sillon, mutta kerran tein (ilman niitä asanoita). Itkin jo kolmannen kohdalla. Voin kertoa, että (välillä sangen pelottavan) äitini sanonta hetkiin jolloin meinas jäädä ruoka syömättä "nyt syöt tai itket ja syöt" kävi toteen (toinen kuuluisa heitto jos ruoka ei kelvannut oli "syö sitten vaikka paskaa kiveltä"). Ei onnistu. Lopetin itkemisen ja jatkoin syömistä. Terveisin; Plus 4 kiloa yksin männä vkolopun aikana.

Voin sitten linnottautua siellä Balilla johonkin helvetin joogatemppeliin, kun ei näillä jenkkakahvoilla kehtaa mihinkään yleisille rannoillekaan mennä. Ei helvetti sentään.

Lähen rämpyttämään OK-nappulaa. Moi.

Muutama kysymys

• Miksi pitää kivan kick off päivän jälkeen aina vetää karmeet pleksit niiden tiimiläisten, esimiesten ja osakkaiden ja toimareiden kanssa, ja aamulla ei sitten tiedä millä on tullut kotiin, monelta, miksi ja missä helvetissä se työläppäri on (joka siis tietysti oli mukana siellä helvetin Coronassa mihin päädyttiin loppuillasta)? *
  
• Miksi kick offia seuraava päivä on aina arkipäivä? **
  
• Miksi seuraavana päivänä kolleegoiden kanssa kommunikoidaan sähköpostissa pääasiassa pelkillä kuvilla (www piste google kuvahaku piste blim blom)? ***
  
  
  * työläppäri löytyi puoliksi sohvan alta (!) ... jaaha, mikäs täältä pilkottaa?
  
  ** kuulemma siksi, että ihmiset joilla muka on jotain muutakin elämää työn lisäksi ei muka halua tuhlata vapaapäivää edeltävää iltaa työyhteisössä ryypäten vaan lähteä esim perheen kanssa mökille. Joo aijaha. Ja ne, joilla oikeesti on muuta elämää ottaa ritolat sieltä kick offista kuitenkin tasan just sillä minuutilla kun asiaosuus päättyy. Että ketä tämä päätös nyt niinku palveli sitten?
  
  *** no ihan varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä seuraavan päivän pelkotiloissa kuvilla on helpompi pelotella kanssaihmisiä, TJEU horse lovers camera app. Sitä paitsi täysin aivottoman tekstin tuottaminen olis joka tapauksessa lähes mahdotonta.

Kontrollifriikin kesä

Saanko esitellä illan pääesiintyjän, the kontrollifriiiik-kiiii! Jesh.

On se nyt vaan myönnettävä, vaikka tähän asti oon yrittänyt esittää henkilöä, joka kovasti haluaisin olla eli mukaan heittäytyvää hetken lasta, joka ei turhia huoli ja menee niinku go with the flow vaan (ei oo vissiin menny ihan kaikille läpi tämä) ni kyl mä taidan olla aika saatanallinen kontrollifriikki. 

Tästä on kuulkaa joogimainen rentous kaukana kun aletaan oikein ajattelemaan. Lähempänä olis varmaankin yhen kaverin kuvaus meikäläisestä (jos haluatte visualisoida tilannetta); sulla on niinku kaks kättä joystickilla kokoajan. Niin.  

Tää joystickin puristaminen on alkanut nyt näkymään siten, että siitä tulevasta vuorotteluvapaasta on niin hirvee stressi, et oon muun muassa alkanut näkee jatkuvasti painajaisia.

Viime yönä mun Opel Corsaan (en omista sellaista, eikä mulla ole koskaan ollut minkään muunkaanlaista autoa) oli ahtaunut niin monta kersaa ettei mun rinkka enää mahtunut kyytiin ja jotta oisin saanut sen rinkan sinne mun piti lähteä heittämään niitä kaikkia skidejä koteihinsa ympäri kaupunkia. Stressihän siinä tuli ja heräsin omaan kiljuntaani (ne, jotka nyt hihittävät voivat ajatuksissaan korjata sanan karjunnaksi niin on lähempänä totuutta).

No yhtenä toisena yönä mä taas juoksin koko yön pitkin Tampan (en oo tietääkseni menossa Floridaan) kansainvälistä ees taas, yritin etsiä milloin oikeeta check in deskiä, milloin lähtöporttia. Tietenkään mitään etsimääni ei löytynyt ajoissa ja siinähän missattiin sitten lento jos toinenkin ja taas mä heräsin, tällä kertaa hiestä sen verran märkänä että oli pakko alkaa vaihtaa lakanoita sillon puol kolmelta yöllä (ei mee enää friikkiyden piikkiin vaan suoraan neuroosilistalle). Moido touhua. 

No tästä vallattomasta painajaisten näkemisestähän on sitten aiheutunut krooninen väsymys vielä tähän kaiken kukkuraksi. 

Ja väsymyksen takiahan ihminen alkaa oireilemaan muun muassa unohtamalla asioita. Viime viikolla kävin kaks kertaa työpäivän aikana kotona hakemassa sinne aamulla unohtunutta puhelintani. Kolmannella kerralla olisin varmaan muistanu ottaa sen puhelimenkin sieltä toimistolle mukaan.  

Lisäks koko kesän on lähinnä vaan vituttanu, vaikka tän pitäis olla iloinen asia. Eikö? Hirveen hyvät lähtökohdat mulla tässä.   

Ja uskokaa tai älkää mä kirjotan tätäkin postausta taas Vantaalla (!) enkä (vielä) edes asu täällä. Jumalauta nyt on oikeesti moidotouhua. Selvästi kirjoittaja mussa herää aina jostain syystä just täällä. Tossa joessa on jotain vikaa.

Myydään

Ajattelin pistää vanhan läppärini myyntiin ja ostaa reissuun uuden ja paremman. Ajatuksen tasolle tää koko homma varmaan jääkin. Jumalauta ihan hermot riekaleina jo.

Koko myyntiprosessista on nyt ehtinyt kehittyä aivan helvetillinen tragedia. Käytetyn läppärin onnistunut myynti tuntuu nimittäin tältä pohjalta olevan aikalailla tavoittamattomissa. Tässä on selvinnyt viikon mittaan muun muassa sellaista faktaa, että jos meinaat laittaa käytettyjen tietotekniikkalaitteiden myyntiin keskittyneelle saitille myynti-ilmoituksen olis hyvä olla vähintään esimerkiksi TKK:lta valmistunut koodari (HUOM! PC-osaaminen on sit ihan out) tai kuulua johonkin helvetin Suomen Apple-käyttäjien yhdistykseen.

Toi yhdistys (fiMUG ry) on muuten ihan oikeesti olemassa. Googlasin. Niillä oli toukokuussa oikeen vuosikokous(!!). On jollain vähän keulinut..

No kirjailin sinne saitille sit kuitenkin, et tässä niinkun laitan tälläsen myynti ilmotuksen vaikken tajua näistä mitään ja lisätietoja saa ku kysyy asiaa sellaisin sanakääntein, että ymmärrän. Ei siis mitään "Onko siinä Thunderbolt-liitäntä (jopa 10 Gbps), entä FireWire800-liitäntä ja vähintään kaksi USB 3.0 -liitäntää ja Audio In/Out (ja sisältääkö kans optiset in/out-liitännät)?" tyylistä brassailua. Jos en olis viime päivinä googlaillu näitä tietotekniikkaan liittyviä sanoja ihan helvetisti niin sanoisin, että toi Thunderbolt on joku toimintaleffa tai automalli.

Ni jumalauta heti siellä on joku Esko ylivieskasta kommentoimassa mun ilmotusta "sinun viestihistoriasi tällä sivustolla on niin vaatimaton, että kannattaisi laittaa koneesta edes kuvia herättääkseen luottamusta ostajissa ja lisätietojakin koneesta kyllä kipeästi kaivattaisiin".
Mulla meni niin hermo, että laitoin sivuston kautta yv:n (eli yksityisviestin) tälle Eskolle Ylivieskaan ja ystävällisesti kysyin, että oliko sillä mahdollisesti aikomus ostaa tää läppäri vai toivooko se tulevansa murhatuks? (No en oikeesti ihan noin kirjottanut, mutta olisin voinut kirjottaa).

Ikäväkseni jouduin siis huomaamaan, että jos todella lopulta rohkaistuu julkaisemaan sen säälittävän myynti-ilmoituksensa siellä (wannabe)ammattilaisille suunnatulla saitilla, niin eihän se nyt onnistu ilman helvetillistä viestihistoriaa ja täynnä pro läppää olevaa kommenttiboksia. Joo, nää on nyt nää meidän vähimmäisvaatimukset, jotta voit olla luotettava käytetyn läppärin myyjä, terkuin Esko.
Voi vittu.

Oon aika varma siitä että Esko on sen yhdistyksen virallinen pätijä, joka käy kommentoimassa tuolla saitilla kaikkia ilmoituksia jotka on kirjottanut isosti yhdistykseen kuulumaton (nais)ihminen, ihminen joka ei ole ansainnut saada laitettaan myydyksi.
Eskolta tuli muuten äsken vastaus: "Oho, onpas siinä foorumin uudella tulokkaalla melkoinen asenne heh heh"..  Tulokas. Aha.

Eikai tässä nyt sitten saatana auta muu, kun käydä joku aiheen läheltä liippaava kurssi jossain työväenopistolla tai liittyä siihen yhdistykseen. Tai ehkä helpointa olis kuitenkin vaan kitkuttaa sen vanhan läppärin kanssa.

Ai jumaliste oon niin rikki taas, että meen kiroilemaan hetkeksi tonne työpöydän alle. Moi.


ps. Kieltäydyn uskomasta siihen, että mun asenteessani olis muka jotain vikaa. Tää on Eskon vika.
pps. Tiedostan kyllä, että saatan joskus harvoin ja etäisesti kuulostaa Matti Näsältä
ppps. Tietokone on sit muuten edelleen myynnissä