Melkein 30

Melkein unohdin, että mulla on tää blögi täällä.
(ja sen verran tuli pitkä postaus nyt, että tuskin jaksan itekkään oikolukea tätä paskaa)
Liekö ikä vai perusstressi, joka mun kohdalla tarkottaa sitä että säädän menemään kokoajan jotain, mutta mikään ei tuu valmiiks tai muutu (ainakaan paremmaksi).

Menneen 2 viikon aikana on pitäny käydä ostamassa mm. adapteri, otsalamppu (älä kysy) ja kasa lääkkeitä (tästä on puhuttu aikaisemminkin) apteekista, mutta joka helvetin ilta kun istun bussissa Vantaalle (edelleen aivan mahtista tää bussitouhu) muistan että en muistanut näitä hommia tänäänkään. Ja sitten iskee itseinho ja stressi vaan kasvaa. Ei paljoo auttanut viikon intensiivinen hot joogailu.

Tän kaiken sompaamisen lisäksi mä vanhenin reilu viikko sitten ja aloin kuulostelemaan, että miten toi ikäkriisi. Että koputteleeko ovelle esimerkiks vauvakuumeen tai identiteetin katoilemisen muodossa? Alkaako se virtsankarkailu ja väheneekö unentarve niin, että joudun aloittamaan studio viisvitosen seuraamisen aamuteeveestä? 

Olemassa on kuulemma kriisi jokaiselle pyöreelle vuodelle.

En kyllä ole koskaan törmännyt henkilöön, jolla olis kahdenkympin kriisi ja jos multa kysytään niin koko käsite on ihan järjetön, ainakin näin vanhemman naishenkilön näkökulmasta, mutta menin ja googlasin kuitenkin hätäpäissäni, ja kyllä! Näyttäis siltä, että kahdekympin kriisi on sittenkin olemassa (ei jumalauta). Ainoa järkevä asia mistä keksin, että kakskymppisenä kannattais kriisiä itelleen kehittää on se, että todennäköisesti edessä on vielä niin saatanasti vuosia ennen todennäköistä kuolemaa, että saattaapi alkaa ahistaa miettiessä miten kestää se jäljellä oleva elämä.

No joka tapauksessa paljon enemmän olen tavannut kolmekymppisiä joilla on identiteetti ja elämä täysin hukassa. Edelleen reuhdotaan menemään kuin pahaiset teinit ilman alkeellisintakaan harkintakykyä ja/tai vastuuntuntoa. Itse en tietenkään kuulu tähän ryhmään.

Edellinenkin lauantai meni synttäreitä juhliessa vaan kahteen asti ja jokaisen itseään kunnioittavan seniorin tavoin heräsin seuraavaan sunnuntaiaamuun ennen kello yhdeksää. Päätä ei (yllättäen) kolota ja koiratreffit kaverin kanssa on sovittu puoleen päivään (tällaista perus koirakuumeen siedätyshoitoa pikkusiskon riiviöapinan kanssa).

Mutta hei kiitos vaan sympaattiselle seniorikerholle vanhenemiseni kunnioittamisesta männä viikonloppuna!

Mahtava porukka mulla siinä. Otetaan pian uusiks. Voitas ehkä ens kerraks miettiä jotain piristävää seuramatkaa Keski-Suomeen tai jotain.

Kolmestakympistä tää homma sit vissiin jatkuu joidenkin ruuhkavuosien läpi ja kun ne on melkeen ohi tulee neljäfemma ja alkaa se keski-iän sekoilu ja ihminen ostaa esim. harrikan.

Sitä en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, paitsi sen verran olen omaa sukua tässä vierestä katsellut, että kun vihdoinkin voi, niin niiden omien aikuisten lasten lapsuudenkodit (jotka sijaitsi idyllisellä pientaloalueella ja niissä oli omaa pihaa vähintään 400 hehtaaria) myydään ja muutellaan pieniin, velattomiin kerrostalokämppiin ihan niitä omia eläkepäiviä ajatellen, sekoillaan yleisesti ja niitä harrikoita ostellaan samaa tahtia läpi 5- ja 6-kymppiset.

Seuraavaksi jäädään eläkkeelle ja siinä vaiheessa osa onkin sitten jo niin moido, että muutto Fuengirolaan on ihan päivänselvä juttu.
Tää ei varmaan enää koske tätä mun sukupolvea, koska toiveet ylipäätään eläkkeelle pääsystä tai siihen ikään (eli jotain satavuotiaaksi) asti elämisestä on aika pienet näillä elintavoilla.

Kaiken kehon kuuntelemisen ja mietintöjen jälkeen tulin siihen tulokseen, että  omalla kohdalla lähestyvän kriisin merkiksi luokittelen lähes (ai mitenniin lähes) fanaattisen ihastukseni Miika Nousiaiseen. Tuohon jäät sulattavan ihanaan ja karismaattisesti harmaantuneeseen, komeaan kirjailija-käsikirjoittajaan, joka muuten odotteli mua toimistolla männä perjantaina kun raahustin töihin. Sekunnin verran ehdin ajatella, että no nyt se on vihdoin tajunnut mun olevan sen elämännainen ja sielunkumppani, mutta se olikin vaan työasioissa käymässä. Ei se mitään. Varasin just paikan livekatsomosta

Sitä tässä mietin myös, että onneks en sentään jossain epikriiseissäni sanonu itteäni irti, vaikka se kävikin mielessä tota vuorotteluvapaata suunnitellessa. Voin vaan kuvitella millä tasolla tää stressikäyrä ja ikäkriisi olis jos duunit loppuis kokonaan tossa parin viikon päästä! 

Moi.