Down Under

Otsikko on kyllä niin obvious, että oikeen hävettää mutta menköön nyt taas tän kerran kun oon niin turistina muutenkin.

Viimeiset päivät Balilla meni ao. kuvan mukaisissa tunnelmissa. Koska suurin osa kanssaturisteista oli jo lentänyt takaisin pohjolaan lyöttäydyin viimeisiksi päiviksi tuttujen paikallisten surffioppaiden seuraan. Auringonlasku, arak (/bintang), hiekka ja kitara. Niistä oli illat tehty ja minä nautin.

Tämä kuva ja aallot tulee olemaan se mitä Balista jää mieleen niiden muutaman ihmisen lisäksi, joihin tutustuin ja jotka jäi sydämeen :-) 

No mutta nyt ollaan jo seuraavalla etapilla Australiassa. 

Entisen työkaverin ja kahden kämppiksen luona olen nyt asunut melkein viikon täällä Sydneyssa ja kivasti menee. Melko rentoa sanoisin. Tosin tietty sillä siunaaman hetkellä, kun Jetstarin renkaat osui Australian maaperään mulla alkoi megalomaaninen flunssa.
Olen muuten huomannut sellaisen mielenkiintoisen muutoksen omassa rytmissä, et kun asuu normaalisti työssäkäyvien ihmisten luona niin oman elämän rytmi kääntyy ihan päälaelleen. Viis päivää viikossa voi kuolata tyynylle niin pitkälle iltapäivään kun tykkää (tätä on nyt tapahtunut parina päivänä ja alan olla huolissani, koska Balilla ei ollut mikään ongelma nousta kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan), mutta lauantaina ja sunnuntaina ponkaistaan pystyyn aamukuudelta, että ehtii tekemään kaikkea mahdollista (muun muassa purjehtia Sydneyn edustalla 4 tuntia ja vetää piknikkiä, ja juoda eläimellisiä määriä alkoholia ennen puoltapäivää Cockatoo saarella tai stalkata hengenpelastajia Bondi biitsillä). En valita. Edes siitä, että nää on ihan järkyttävän hyviä vetää viinaa täällä. Mä luulen, että Suomi on kohdannut voittajansa by far!

On tässä känniveneilyn ja biitsillä makaamisen ohessa ollut draamaakin ilmassa. Ihan kauhee stressihän siinä nimittäin iskee samantien kun kotopuolesta tulee viesti, että aikaisemmin selvitetystä poiketen Aussien tullimääräykset onkin sellaiset, että oikeestaan mitä vaan muuta ollaan täällä valmiita tekemään paitsi lähettämään sulle näitä sun laskuvarjohyppykamoja postitse sinne. Jaaha. No eihän siinä sitten, kun selvittämään, että kenet tapan ensiksi. (Mulle) normaalista ensireaktiosta selvittyäni kirjoitin itkeskellen itsesääliäni FB statukseen hjälp -pyynnön ja kas vain! Maailmassa on vielä ripaus vilpitöntä hyvyyttä jäljellä. Ainakin muutaman ihmisen verran. Laukkuni on nimittäin tällä hetkellä jossain Euroopan ja Singaporen välisessä ilmatilassa ja aamulla (jos kaikki menee niinku elokuvissa) siellä missä minäkin.

Ai sitä ihmisen onnea ja autuutta. Ja sitä ilmettä, kun tajuaa että tästä eteenpäin sitä sitten roudaa 40 kiloa elämäänsä ympäri maailmaa. Ei saatana. Mietinkö mä tän nyt ihan loppuun saakka tän jutun. Äitikin nauroi ja pyys lähettämään kuvan ens kerralla lentokentältä, kun kääpiö roudaa 20 kilon rinkkaa selässä (joka on tähän mennessä kirvoittanut mm. seuraavanlaisia ilmauksia "onpas siinä iso reppu" "sikapainava "oletsä saatana tosissas?") ja vetää toista 20 kiloa 90 litran saatana lätkäkassissa. Voi moido.

Mutta täytyy sanoa, että kyllä siinä (huumorin)taju meni, kun aloin selvittää jo hyvissä ajoin joulun tienoille buukkaamani lennon osalta, että mites noi lisälaukkumaksut kyseisellä lentoyhtiöllä menee. No, niitä ei ole. Lentoyhtiö laskuttaa vain ylikiloista ja laukkuja saa sit vissiin olla niin monta ku lystää. Eihän siinä muuten mitään mutta kilohinta on 52 AUD, että roudaa siinä sitten 20 kiloa ylimäärästä ja voit suoraan matkustaa kotiin potemaan konkurssia. Päädyin siihen, että en selvitä asiaa vielä. Verenpaine on vielä liian korkeella edellisistä selvittelyistä.

Toinen rytmihäiriöitä aihettanut asia tässä muutaman päivän aikana on ollut mun puhelin, johon nohevana kävin heti ekana päivänä hakemassa paikallisen liittymän, että voi datailla entiseen malliin ja ehkä joskus soitellakin. Niin ja tietty antaa puhelinnumeron, jos noista surffarimiehistä joku äityy sitä kyselemään (vielä ei ole moista tapahtunut - en ymmärrä). No mutta eihän se nyt saatana koskaan mene niinku elokuvissa, kun on meikäläisestä kysymys! Ja uskoinko tosiaan, että heti kun ollaan pois Suomesta niin puhelinoperaattorit ja puhelimet olis jotenkin parempia ja toimis paremmin. Ei todellakaan. Ettäs tiedätte.

No, tämän puhelinoperaattoritragedian saldona olen juossut noin 400 kertaa kolmen päivän aikana kyseisen operaattorin liikkeessä, meilaillut suomeen siihen malliin, että firman mikrotukihenkilö on varmaan nyt ihan viimeistään burn outin partaalla. Se ihmisriekale istuu siellä omenallaan, nojaa päätä käsiinsä ja kelaa, että eikö tosta saatanan muijasta pääse eroon vaikka se on vuorotteluvapaalla! Nyt on pakko kyllä ihan vilpittömästi pyytää anteeksi ja sanoa, että taitaapi olla bitch karma mikä tässä meikäläistä nyt seuraa näiden teknisten laitteiden kanssa. Tai murphyn laki. Yhtä kaikki, sori vaan.

On muuten pakko sanoa, että vaikken sitä epäillytkään niin kyllä tässä ihminen löytää itsestään uusia piirteitä kun ihan työkseen alkaa lomailemaan. On nimittäin aivan helvetin siistiä tämä. Joka päivä saa tehdä ihan mitä mieli tekee! Esimerkiksi männä aamuna päätin nousta seiskalta vaikka väsyttikin (koska edeltävänä yönä näin painajaisen isosta hämähäkistä, heräsin siihen ja oletin sen paskiaisen vaanivan mua loppuyön sängyn liepeillä eli valvoin puol yötä siinä sitten) ja joogasin ihan itekseni takapihalla melkein tunnin verran. Väsymys ei haittaa, kun tietää että voi nukkua vaikka koko loppupäivän jos siltä tuntuu. Todella häiriintynyttä joka tapauksessa. Mä olin jotenkin lokeroinut itseni siihen ADHD ryhmään ihmisiä, joilla on tuli persauksen alla kokoajan ja asioita pitää tehdä ja toteuttaa ja suorittaa, että tietää sit tehneensä.

No mut tässä nyt olis tarkoitus vielä ehtiä vetelehtimisen ohella heilua kaupunkifestareilla, käydä kuuntelemassa musaa oopperatalolla ja surffata ennen kuin lennän Melbourneen (kyllä, kaikkine 40 kiloineni). Odotan innolla. Vihdoin taivaalle näiden kaikkien vesileikkien jälkeen!

Seuraavaksi vuorossa kuvia naapurustosta missä asustelen sekä Bondi Beachilta:

Näihin kuviin näihin tunnelmiin.