Tajusin tossa just, että enhän mä voi missään Byron Baylla juosta jenkkakahvat heiluen, kun siellä on niitä surffarimiehiäkin, jotka on kuulemma poikkeuksetta kaikki niin hyvännäkösiä, että taju lähtee. Ei, siellä on oltava sopivasti sporttinen kroppa kauniisti ruskettuneena, auringon polttamat hiukset tuulessa hulmuten ja pepsodent-hymyn pitää näkyä pimeessäkin. Päädyin siihen olettamaan, että sisäinen rauha tulee sitten siellä ihan automaationa kun on poissa Suomen talvesta, joka noin yleisesti on ollut se eniten itsemurha-ajatuksia aiheuttava yksittäinen tekijä.
No, olen antanut itseni ymmärtää, että muun muassa urheilu edesauttaa pääsemään näihin ulkoisiin tavoitteisiin.
Juokseminen ei ole kovin uutta, mutta se on, että juoksen Vantaanjoen varressa kuten tänä aamuna. No tietysti ihan perussetti, että helvetillinen ampiainen ui liiveihin ja pistää, niin että ne urheilurintsikat pitää melkeen repiä siinä Vantaanjoen varressa päältä, että sen ampiaisen saa pois sieltä. Sitten sitä tuijottaa hysteerisenä sykemittaria (meneekö uudet maksimit rikki, kuolenko mä??) ja saa pelätä loppulenkin ajan, että kupsahtaa jonnekin sen surullisen Vantaajoen varteen, kun sen kromosomiampiaisen piikki osui kuitenkin sydämeen eikä siitä nyt voi mitenkään selvitä hengissä. On varmaan turha mainita, että just sillä hetkellä, kun niitä liivejä venyteltiin siinä niin, että nännipihat paistoi ohi hölkkäsi Vantaan ainoa hyvännäköinen mies. Syytän tästä enimmäkseen Vantaata ja sitä jokea.
Ens kerralla lenkkeilen kyllä omassa tutussa ympäristössäni. Siellä, missä ampiaisetkin on normaalikokoisia eikä pervoile kuten täällä Vantaalla (kyllä, kirjoitan tätä Vantaalla!). Vaikka kai se on Byron Bay -kuntoon pääsemisen kannalta ihan sama missä sitä tossua kuluttaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti