Puolustus

Namaste vaan

Mun sisäinen hippi on täysin valtoimenaan joogakurssin jälkeen. Oon nimittäin täyttänyt kalenterini illat pääasiassa joogatunneilla seuraavaksi kolmeksi viikoksi etukäteen. Siis etukäteen. Pitäiskö lisätä neuroosilistaan suoraan? Jooganeuroosi? Ja olisin varmaan täyttänyt kalenterista ne aamutkin, mutta sillä koululla ei ole aamuisin aloittelijoille tunteja. 

No, siinä laajuudessa on aivovaurion tila nyt, että kun tuli puheeksi yhden duunikaverin kanssa toi jooga, niin päätettiin vetää yks intensiiviviikko toisella joogasalilla missä on sekä aamu että iltatunteja. 

Sinänsä ihan vitsikäs toi tavote, et kun oli takana jotain kolme päivää astangaa putkeen niin en päässy sängystä ylös muuten kun tiputtautumalla lattialle ja ryömimällä siitä pystyyn. Helvetin hyvä homma muuten etten rakentanut sitä parvea tähän kämppään sillon vuosi sitten ku se ajatus kävi mielessä.

On se jumaliste, että 10 kilon kahvakuulaa heiluttelee ihminen kevyesti (no en nyt sanois) 60 minuuttia putkeen, mut parin aurinkotervehdyksen jälkeen olo on kun neliraajahalvaantuneella (you got the point). Siinä jäi sitten se kehon puhdistautuminen, kun kurssia seuraava aamu piti alottaa suoraan 600 mg buranalla. 

En olis uskonut, että venytellessä voi tulla niin helvetillinen hiki ja, että hengitys voi mennä pelkästään ajatuksen voimalla niin sekaisin, että ihan tosissani otin kurssin toisena päivänä paperipussin mukaan mahdollista hyperventilaatiokohtausta varten. 

Mielen hiljentäminen ja hetkeen keskittyminen ei sekään tuu multa onnistumaan muuten sit ihan heti, mutta siihen hengitykseen mä pystyin keskittymään vähän liiankin hyvin. Nimittäin viime tunnilla multa meinas palaa pinna ihan pohjia myöten sen jengin hengittelyn takia. Sehän on ihan ku menis vapaaehtoisesti kuuntelemaan kuorsausta johonkin. Aivan helvetin ärsyttävää, kun ottaa huomioon, että mun ois pitänyt keskittyä om-mantraan ja omaan hengitykseen eikä niiden muiden urpojen tuhinaan. 

Vakavasti aloin epäilemään onko mussa muutenkaan ainesta ihan ituhipiksi asti, kun tän venyttelyviikon jäljiltä myös ruokahalu tuntui kasvaneen merkittävästi. Teki mieli pyöräillä edelliseltä tunnilta suoraan mäkkärin ovesta sisään, vetää siinä tiskillä parit asanat ja tilata viis juustohampurilaista. 

No en tehny sitä sillon, mutta kerran tein (ilman niitä asanoita). Itkin jo kolmannen kohdalla. Voin kertoa, että (välillä sangen pelottavan) äitini sanonta hetkiin jolloin meinas jäädä ruoka syömättä "nyt syöt tai itket ja syöt" kävi toteen (toinen kuuluisa heitto jos ruoka ei kelvannut oli "syö sitten vaikka paskaa kiveltä"). Ei onnistu. Lopetin itkemisen ja jatkoin syömistä. Terveisin; Plus 4 kiloa yksin männä vkolopun aikana.

Voin sitten linnottautua siellä Balilla johonkin helvetin joogatemppeliin, kun ei näillä jenkkakahvoilla kehtaa mihinkään yleisille rannoillekaan mennä. Ei helvetti sentään.

Lähen rämpyttämään OK-nappulaa. Moi.

Muutama kysymys

• Miksi pitää kivan kick off päivän jälkeen aina vetää karmeet pleksit niiden tiimiläisten, esimiesten ja osakkaiden ja toimareiden kanssa, ja aamulla ei sitten tiedä millä on tullut kotiin, monelta, miksi ja missä helvetissä se työläppäri on (joka siis tietysti oli mukana siellä helvetin Coronassa mihin päädyttiin loppuillasta)? *
  
• Miksi kick offia seuraava päivä on aina arkipäivä? **
  
• Miksi seuraavana päivänä kolleegoiden kanssa kommunikoidaan sähköpostissa pääasiassa pelkillä kuvilla (www piste google kuvahaku piste blim blom)? ***
  
  
  * työläppäri löytyi puoliksi sohvan alta (!) ... jaaha, mikäs täältä pilkottaa?
  
  ** kuulemma siksi, että ihmiset joilla muka on jotain muutakin elämää työn lisäksi ei muka halua tuhlata vapaapäivää edeltävää iltaa työyhteisössä ryypäten vaan lähteä esim perheen kanssa mökille. Joo aijaha. Ja ne, joilla oikeesti on muuta elämää ottaa ritolat sieltä kick offista kuitenkin tasan just sillä minuutilla kun asiaosuus päättyy. Että ketä tämä päätös nyt niinku palveli sitten?
  
  *** no ihan varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä seuraavan päivän pelkotiloissa kuvilla on helpompi pelotella kanssaihmisiä, TJEU horse lovers camera app. Sitä paitsi täysin aivottoman tekstin tuottaminen olis joka tapauksessa lähes mahdotonta.

Kontrollifriikin kesä

Saanko esitellä illan pääesiintyjän, the kontrollifriiiik-kiiii! Jesh.

On se nyt vaan myönnettävä, vaikka tähän asti oon yrittänyt esittää henkilöä, joka kovasti haluaisin olla eli mukaan heittäytyvää hetken lasta, joka ei turhia huoli ja menee niinku go with the flow vaan (ei oo vissiin menny ihan kaikille läpi tämä) ni kyl mä taidan olla aika saatanallinen kontrollifriikki. 

Tästä on kuulkaa joogimainen rentous kaukana kun aletaan oikein ajattelemaan. Lähempänä olis varmaankin yhen kaverin kuvaus meikäläisestä (jos haluatte visualisoida tilannetta); sulla on niinku kaks kättä joystickilla kokoajan. Niin.  

Tää joystickin puristaminen on alkanut nyt näkymään siten, että siitä tulevasta vuorotteluvapaasta on niin hirvee stressi, et oon muun muassa alkanut näkee jatkuvasti painajaisia.

Viime yönä mun Opel Corsaan (en omista sellaista, eikä mulla ole koskaan ollut minkään muunkaanlaista autoa) oli ahtaunut niin monta kersaa ettei mun rinkka enää mahtunut kyytiin ja jotta oisin saanut sen rinkan sinne mun piti lähteä heittämään niitä kaikkia skidejä koteihinsa ympäri kaupunkia. Stressihän siinä tuli ja heräsin omaan kiljuntaani (ne, jotka nyt hihittävät voivat ajatuksissaan korjata sanan karjunnaksi niin on lähempänä totuutta).

No yhtenä toisena yönä mä taas juoksin koko yön pitkin Tampan (en oo tietääkseni menossa Floridaan) kansainvälistä ees taas, yritin etsiä milloin oikeeta check in deskiä, milloin lähtöporttia. Tietenkään mitään etsimääni ei löytynyt ajoissa ja siinähän missattiin sitten lento jos toinenkin ja taas mä heräsin, tällä kertaa hiestä sen verran märkänä että oli pakko alkaa vaihtaa lakanoita sillon puol kolmelta yöllä (ei mee enää friikkiyden piikkiin vaan suoraan neuroosilistalle). Moido touhua. 

No tästä vallattomasta painajaisten näkemisestähän on sitten aiheutunut krooninen väsymys vielä tähän kaiken kukkuraksi. 

Ja väsymyksen takiahan ihminen alkaa oireilemaan muun muassa unohtamalla asioita. Viime viikolla kävin kaks kertaa työpäivän aikana kotona hakemassa sinne aamulla unohtunutta puhelintani. Kolmannella kerralla olisin varmaan muistanu ottaa sen puhelimenkin sieltä toimistolle mukaan.  

Lisäks koko kesän on lähinnä vaan vituttanu, vaikka tän pitäis olla iloinen asia. Eikö? Hirveen hyvät lähtökohdat mulla tässä.   

Ja uskokaa tai älkää mä kirjotan tätäkin postausta taas Vantaalla (!) enkä (vielä) edes asu täällä. Jumalauta nyt on oikeesti moidotouhua. Selvästi kirjoittaja mussa herää aina jostain syystä just täällä. Tossa joessa on jotain vikaa.

Myydään

Ajattelin pistää vanhan läppärini myyntiin ja ostaa reissuun uuden ja paremman. Ajatuksen tasolle tää koko homma varmaan jääkin. Jumalauta ihan hermot riekaleina jo.

Koko myyntiprosessista on nyt ehtinyt kehittyä aivan helvetillinen tragedia. Käytetyn läppärin onnistunut myynti tuntuu nimittäin tältä pohjalta olevan aikalailla tavoittamattomissa. Tässä on selvinnyt viikon mittaan muun muassa sellaista faktaa, että jos meinaat laittaa käytettyjen tietotekniikkalaitteiden myyntiin keskittyneelle saitille myynti-ilmoituksen olis hyvä olla vähintään esimerkiksi TKK:lta valmistunut koodari (HUOM! PC-osaaminen on sit ihan out) tai kuulua johonkin helvetin Suomen Apple-käyttäjien yhdistykseen.

Toi yhdistys (fiMUG ry) on muuten ihan oikeesti olemassa. Googlasin. Niillä oli toukokuussa oikeen vuosikokous(!!). On jollain vähän keulinut..

No kirjailin sinne saitille sit kuitenkin, et tässä niinkun laitan tälläsen myynti ilmotuksen vaikken tajua näistä mitään ja lisätietoja saa ku kysyy asiaa sellaisin sanakääntein, että ymmärrän. Ei siis mitään "Onko siinä Thunderbolt-liitäntä (jopa 10 Gbps), entä FireWire800-liitäntä ja vähintään kaksi USB 3.0 -liitäntää ja Audio In/Out (ja sisältääkö kans optiset in/out-liitännät)?" tyylistä brassailua. Jos en olis viime päivinä googlaillu näitä tietotekniikkaan liittyviä sanoja ihan helvetisti niin sanoisin, että toi Thunderbolt on joku toimintaleffa tai automalli.

Ni jumalauta heti siellä on joku Esko ylivieskasta kommentoimassa mun ilmotusta "sinun viestihistoriasi tällä sivustolla on niin vaatimaton, että kannattaisi laittaa koneesta edes kuvia herättääkseen luottamusta ostajissa ja lisätietojakin koneesta kyllä kipeästi kaivattaisiin".
Mulla meni niin hermo, että laitoin sivuston kautta yv:n (eli yksityisviestin) tälle Eskolle Ylivieskaan ja ystävällisesti kysyin, että oliko sillä mahdollisesti aikomus ostaa tää läppäri vai toivooko se tulevansa murhatuks? (No en oikeesti ihan noin kirjottanut, mutta olisin voinut kirjottaa).

Ikäväkseni jouduin siis huomaamaan, että jos todella lopulta rohkaistuu julkaisemaan sen säälittävän myynti-ilmoituksensa siellä (wannabe)ammattilaisille suunnatulla saitilla, niin eihän se nyt onnistu ilman helvetillistä viestihistoriaa ja täynnä pro läppää olevaa kommenttiboksia. Joo, nää on nyt nää meidän vähimmäisvaatimukset, jotta voit olla luotettava käytetyn läppärin myyjä, terkuin Esko.
Voi vittu.

Oon aika varma siitä että Esko on sen yhdistyksen virallinen pätijä, joka käy kommentoimassa tuolla saitilla kaikkia ilmoituksia jotka on kirjottanut isosti yhdistykseen kuulumaton (nais)ihminen, ihminen joka ei ole ansainnut saada laitettaan myydyksi.
Eskolta tuli muuten äsken vastaus: "Oho, onpas siinä foorumin uudella tulokkaalla melkoinen asenne heh heh"..  Tulokas. Aha.

Eikai tässä nyt sitten saatana auta muu, kun käydä joku aiheen läheltä liippaava kurssi jossain työväenopistolla tai liittyä siihen yhdistykseen. Tai ehkä helpointa olis kuitenkin vaan kitkuttaa sen vanhan läppärin kanssa.

Ai jumaliste oon niin rikki taas, että meen kiroilemaan hetkeksi tonne työpöydän alle. Moi.


ps. Kieltäydyn uskomasta siihen, että mun asenteessani olis muka jotain vikaa. Tää on Eskon vika.
pps. Tiedostan kyllä, että saatan joskus harvoin ja etäisesti kuulostaa Matti Näsältä
ppps. Tietokone on sit muuten edelleen myynnissä

Ei lisättävää

Fiilikset tänään. Voimia mulle.
I love FOK_IT

Matkavalmisteluja

Mainitsin tuolla ekassa kirjoituksessani rokotukset, joita perus stressierkkinä on hyvä ottaa reissuun lähtiessä ettei ohimosuoni tykytä liikaa. Rokotettuna tai ei uskoisin, että mulla se reissun eka viikko (no vähintään) menee hysteerisesti Offia suihkiessa ja ruokalautasta syynätessä noin niin kun kaikesta huolimatta.

No mut kävin kuitenkin tässä yks päivä ottamassa ne peruspiikit. Ja mä olen sitä ihmistyyppiä, jolta lähtee taju suoraan, vaikka makais koko verikokeen tai rokotuksen ajan (eli mitä siinä nyt menee jotain 2 sekuntia?) pitkällään jalat kohti taivasta ettei vaan veri pakenis päästä. Aina se silti pakenee ja siinä sitten hajusuolojen kanssa pelleillään joka kerta ja hoitajat on helisemässä. (Hajusuolaa ei muuten käytetä enää nykylääketieteessä, mutta ihan hyvin voitas käyttää).

No, tämä kerta ei ollut poikkeus. Jumalauta yks pikku rokotus ja siellä sitä taas pyörittiin tajuttomana pitkin vastaanoton lattioita. Heikko esitys vaikka itse sanonkin.

Sitten se lääkäri vielä sanoi, että tästä ei tule käsi kipeäksi ja että voit ihan hyvin urheilla vielä tänään. Niin no, kai sitä hyvin vois urheilla, jos edes jompi kumpi käsivarsista toimis normaalisti. Kelas varmaan, että jotain kädettömien liikuntalajia toi kuitenkin harrastaa että ei haittaa. Sen verran mun keho tästä kaikesta kuitenkin järkyttyi, että jäi kahvakuulatunnit siltä illalta.

Kunhan ei nyt mitään narkolepsiaa tähän tyrkkäis, niin olis kiva. (Huono vitsi, varsinkin, jos tämän blogin lukija ei seuraa uutisia eikä näin ollen ole tietoinen taannoisista sikainfluenssarokotteen aiheuttamista narkolepsiatapauksista, ja huono vitsi oli kyllä silti).

Uni ja nukkuminen. Se oli se toinen juttu mistä meinasin näin vapautuneesti teille kertoa, että sain kuulkaa ihan omalta lääkäriltä nukahtamislääkereseptin matkaa varten. Tarkotus ei siis ole vetää vuotta narkoosissa, vaan meinasin lääkitä itseni untenmaille niillä helvetillisillä lentomatkoilla, joita epäilemättä on jonkin verran tiedossa. Heti ensimmäinen legi tulee olemaan sellaset kevyet 12 tuntia 55 minuuttia!! Voiko sellasesta selvitä enää näin kolmekymppisenä ilman laskimoveritulppaa ja sydäninfarktia? Tai sit pelkästään tylsyyksissään alkaa tehdä mieli itsemurhaa ja toivomaan sitä veritulppaa.

En pystynyt nuorempanakaan nukkumaan lentokoneessa kuin ihan ääritilanteissa (eli noin kahdeksan gin tonicin ja yhden punaviinin jälkeen), joten toiveet ei ole kovin korkealla nytkään. Myös lääkäri oli jostain syystä sitä mieltä, että ne lääkkeet olis kuitenkin terveellisempi vaihtoehto kuin kahdeksan gin tonicia... tarkotti varmaan sille mun vieressä istuvalle matkustajalle siis.

Tämän blogin kuvavalinta oli selkeä, se lekuri näytti juurikin tolta määrätessään mulle unilääkkeitä (!). Muuten ihan rento kaveri.

Perus stressierkkinä mun agendalla on tietysti vielä keksiä lekurille tarina, jolla saisin keploteltua pari antibioottikuuria mukaan. Ihan varmuuden vuoksi. Se nyt on kuitenkin yli 100% varmaa, että tällainen pääasiassa ilmailun pariin keskittynyt ihminen kun lähtee reuhtomaan johonkin Jaavanmeren suolavesiin surffilaudan kanssa, niin siinä on alle viikossa vähintään välikorva- ja virtsatietulehdus päällä.

Sitä en kyllä osaa sitten sanoa miten siellä Indojen rajalla suhtaudutaan Suomesta narkoosipäissään matkustavaan henkilöön, jolla on laukut täynnä antibiootteja ja unilääkkeitä.

Juoksuaika

Alkaa vaikuttaa vähän siltä, että menee pelkäks urheiluks tää touhu, mutta eipä menekkään vaan nyt menee kyllä pelkästään mauttoman materialistiseks.
Mun nyt oli vaan ihan pakko postata uusista juoksutossuista kuva teillekin ihasteltavaksi. Ainakin yks duunikaveri Mari (nimi ei muutettu) osaa varmasti arvostaa tätä postausta, koska jostain on kehittynyt pieni juoksutossufetissi tässä meille.. Tai sitten se on ihan normaalia, että aina jos jompikumpi (useimmiten Mari) ostaa uudet juoksutossut niin niiden kanssa tietysti poseerataan ja kuva vähintään tekstataan toiselle, useimmiten kuva postautuu vahingossa myös johonkin sosiaaliseen mediaan.
No mutta takaisin näihin mun uusiin NEONpinkkeihin Nike Free 3.0 tennareihin.

Ihan ekat aplodit voidaan yhdessä antaa sille, että ekaa kertaa elämässäni sain hommattua uudet juoksutennarit ennen kuin vanhoista jää pohja (tai muita osia) lenkkipolun varteen tai vanhat on niin romuna, että polvitähystykseen voi varata ajan suoraan ennen lenkille lähtöä.

Toiset aplodit sille, että vihdoin on tehty tossut, jotka painaa ehkä 40 grammaa (en löytänyt mistään oikeaa painofaktaa) ja nää on vieläpä hyvät juosta (!).

Kolmannet sille, että nää on aivan tajuttoman hienot noin niinkun juoksutennareiksi ja niitä voi käyttää ihan normikuteidenkin kanssa (ja normikuteilla ei tässä yhteydessä tarkoiteta juoksutrikoita tai muita kalsarin oloisia housuja).
Oon niin onnellinen, että lähden lenkille. Moido.

Eräänä aamuna Vantaanjoen varressa

Tajusin tossa just, että enhän mä voi missään Byron Baylla juosta jenkkakahvat heiluen, kun siellä on niitä surffarimiehiäkin, jotka on kuulemma poikkeuksetta kaikki niin hyvännäkösiä, että taju lähtee. Ei, siellä on oltava sopivasti sporttinen kroppa kauniisti ruskettuneena, auringon polttamat hiukset tuulessa hulmuten ja pepsodent-hymyn pitää näkyä pimeessäkin. Päädyin siihen olettamaan, että sisäinen rauha tulee sitten siellä ihan automaationa kun on poissa Suomen talvesta, joka noin yleisesti on ollut se eniten itsemurha-ajatuksia aiheuttava yksittäinen tekijä.
No, olen antanut itseni ymmärtää, että muun muassa urheilu edesauttaa pääsemään näihin ulkoisiin tavoitteisiin.

Juokseminen ei ole kovin uutta, mutta se on, että juoksen Vantaanjoen varressa kuten tänä aamuna. No tietysti ihan perussetti, että helvetillinen ampiainen ui liiveihin ja pistää, niin että ne urheilurintsikat pitää melkeen repiä siinä Vantaanjoen varressa päältä, että sen ampiaisen saa pois sieltä. Sitten sitä tuijottaa hysteerisenä sykemittaria (meneekö uudet maksimit rikki, kuolenko mä??) ja saa pelätä loppulenkin ajan, että kupsahtaa jonnekin sen surullisen Vantaajoen varteen, kun sen kromosomiampiaisen piikki osui kuitenkin sydämeen eikä siitä nyt voi mitenkään selvitä hengissä. On varmaan turha mainita, että just sillä hetkellä, kun niitä liivejä venyteltiin siinä niin, että nännipihat paistoi ohi hölkkäsi Vantaan ainoa hyvännäköinen mies. Syytän tästä enimmäkseen Vantaata ja sitä jokea.

Ens kerralla lenkkeilen kyllä omassa tutussa ympäristössäni. Siellä, missä ampiaisetkin on normaalikokoisia eikä pervoile kuten täällä Vantaalla (kyllä, kirjoitan tätä Vantaalla!). Vaikka kai se on Byron Bay -kuntoon pääsemisen kannalta ihan sama missä sitä tossua kuluttaa.

Just because I can

Neuvottelin alkuvuodesta työnantajani kanssa vuoden vuorotteluvapaan. Ne oli varmaan siellä johtoryhmässä, että no nyt se vihdoin tajus että se tarvii vähän pidempää lomaa.

Vuorotteluvapaa ihan rehellisesti siks, kun se on mahdollista.

Tän bloginkin alotin ihan siks kun voin (enkä ees työajalla!). Ajatelkaa.

Kuinka tervettä muuten ylipäätään on, et melkein joka aamu sitä herää suhteellisen tyytyväisenä mennäkseen töihin (poislukien jotkut satunnaiset aamut ja ne aamut, kun on Effie gaalaillan tai Pöllölaakson Grilli-illan jälkeen vielä kännissä ja ne on yleensä aina arkiaamuja!). Edellistä lausetta ei muuten varmana usko 99% työkavereista. Sen verran äkäisenä mä siinä työpisteelläni usein istun. Työkavereille tiedoksi, ei johdu teistä. Eikä edes duunista. On ihan synnynnäistä.

Mutta siihen vuoden vuorotteluvapaaseen, jonka on määrä startata tämän vuoden loppupuolella. Vapaa vuosi, jonka takia musta alkoi noin kuukausi sitten tuntumaan että tarvii vissiin soitella Diacorin luottopsykiatrille ettei ihan mee mielenterveys miettiessä mitä sillä vuorotteluvapaavuodella sitten tekis. En ole soittanut, vielä.

Ei mitään hajua mihin menisin ja mitä tekisin. Ihan kun äiti olis ollut oikeilla jäljillä (taas), kun soitteli tuossa taannoin ja kysäisi siinä vaahtoamiseni lomassa, että "oletko sä nyt varma ettet tee vähän liian nopeita päätöksiä elämässäs?". Hirveen hyvä huomio sulta mä huomaan.

Kävi ilmi, että valinnan vaikeus on saatanallinen juttu. Omassa päässä kela pyörii suunnilleen näin: ehkä surffikurssi Balilla (maksettu on, lennot on...ööö), mites vähän elämysmatkailua Aasiassa, mut Ausseissa olisi oman alan duuniakin ettei tarvis budjetin kanssa kärvistellä ja sais mieletöntä kokemusta, ja hei siitähän olis lyhyt matka Uuteen-Seelantiin, mut sitten taas jouluksi on pakko päästä Dubaihin kun siellä on kaikki ja keväällä olis hirveen kivaa Euroopassakin ja Amerikassa nyt taas on tietty ihan kaikkee.

Parin viikon pakettimatka Phukettiin olis voinut olla helpompi ratkaisu..
Ja halvempi (!!)

Normaalille ihmislapselle tää olis ymmärtääkseni aivan tajuttoman hieno juttu, mutta mä tarvitsen psykiatrin palveluita että pysyy pää kasassa. Ihan perus. Looginen jatkumo sille, että lapsena äiti päätti, että on parasta jos terapeutti yrittää saada mut ymmärtämään, että on ihan ok, jos vanhemmat käy maksamassa bensat sinne huoltikselle tankkaamisen jälkeen. Ne ei meinaa sua (ja varsinkaan sitä autoa siihen) jättää, vaikka joudut siellä autossa sen kaks minsaa istumaankin ja odottelemaan (kärsin näköjään jo silloin läheisriippuvuudesta). Huomiona, että siihen aikaan ei todellakaan ollut automaatteja bensiksillä, että ihan sinne asemalle sisään oli mentävä maksamaan. Tai sit niitä oli. En muista.

Kai sitä joku normaali ihminen hoitais muutenkin iloisesti hymyillen kaikki vuodeksi maasta poistumiseen tarvittavat aikuisten byrokratiat, mutta mullahan on meinannut viimeisen viikon aikana palaa pinna kuussataa kertaa. Tai siis on se palanutkin. Mistä kuvittelette, että lempinimi tulee?

Pelkästään vakuutusten selvittäminen on vaatinut tän viikon aikana helvetillisen määrän puhelimessa roikkumista ja sähköpostin kirjoittamista. Omassa yhtiössä keskittäjäasiakasta hoitaa kesäbörje (no tietysti!), josta on apua suunnilleen yhtä paljon kuin siitä, että yrittäisin itse tulkata niitä vakuutusehtoja itselleni.
Lisäksi todo-listalla olis saada kunnialla kämppä vuokralle, lentoja pitää hankkia, puhelin (vuosia menny duunin kautta eli pitääks niistä tietää jotain!?), pitää myös ehtiä stressaamaan siitä että pitää rauhoittua - kaikki asiat kyllä hoituu (ei muuten hoidu ellei niitä hoida!), viisumitkin pitää hommata, rokotukset, lääkkeet (!), osotteenmuutokset, postinsiirrot, valtakirjat.

Vähinten takaraivossa ei tietenkään kummittele se tosiseikka, että viimeisen kuukauden ennen reissuun lähtöä mä asun äitillä. Voikohan niitä lentoja vielä aikaistaa?
Apua.

Ja muuten, tän blogin aloittamista mä perustelen (itselleni) sillä, että voin sitten heitellä terkkuja kaikille sukulaisille ja tutuille sieltä reissusta jostain Pääsiäissaarilta. Yeah right, sellaset blogit on niin nähty. Joko ne menee kauheeks brassailemiseksi siitä missä blogin kirjottaja just sillon matkailee tai sitten niihin tulee tasan yks kirjotus jostain Mumbaista, kun on hetkellisesti iskenyt koti-ikävä.
Että heippa.