Tankki täyteen

Mä vihaan auton tankkaamista, erityisesti Suomessa. Ei mulla kyllä ole omaa autoa ja sekin auto jota välillä saan lainata oli kesällä neljättä viikkoa korjaamolla, soittivat vaan ja kysyivät, että olenko mä joskus huomaamattani (!?) laittanut esim moottoritiellä pakin päälle. Joo, ootas hetki kun mä muistelen, siitä kun ei varmaan jää minkäänlaista muistikuvaa jos on motarilla peruuttanu menemään. Moido.

Mutta tankkaaminen on perinjuurin helvetillinen homma, jos ootte huomanneet. Täällä ei ole ajateltu käyttäjämukavuutta yhtään niitä bensapistooleja suunniteltaessa. Niissä ei ole sitä pikku pidikettä, että se bensansyöttö tapahtuis ilman, että sun täytyy kokoajan painaa sitä liipasinta. Sun pitää niinkun seistä siinä auton vieressä ja puristaa sitä helvetillisen kokosta pistoolia rystyset valkosena (välillä kättä vaihtaen, koska kyllä mulla ainakin viimeistään 4 litran jälkeen alkaa käsi puutumaan) ja toivoa, että menis nyt perkele äkkiä se tankki täyteen. Ihan tän takia jos joskus ostan auton niin ostan sellasen missä on joku 10 litran tankki. Ne on muualla maailmassa tajunneet, että tää on ihan hirveen tärkee juttu, että laitetaanpa tosiaan sellaset pidikkeet että jengin jännetupit säästyy.

Lisäks kun on kehittynyt tässä sellanen pieni bakteerikammo, niin lähtee taju jos alkaa arvaileen, että minkähän tartunnan sitä tänään siitä Essolta oikeen saa.

Eli jatkoa suoraan tähän kirjoitukseen.
Neuroosi numero kahdeksan: käsienpesuneuroosi - sitä voi vaan kuvitella mitä kaikkea lepraa ja keltakuumetta löytyy kaiken maailman ovenkahvoista, ratikoiden tangoista ja bensapistooleista. Niissä käy sellanen bakteerikuhina, että heikommalla lähtis taju jos tietäis.

Näin Halloweenin alla

Ihan pari juttua.

Ensinnäkin kun noita iltapäivälehtiä lukee, ni tuolta ojista, metsistä ja jorpakoistahan löytyy tuntemattomia vainajia ihan solkenaan. Ja aina ne on joku reppana koiranulkoiluttaja tai lenkkeilijä sieltä mättäältä bongannut. Pistää miettimään, että kannattaako sitä tosissaan enää lenkkeillä ollenkaan ja, että miten se jengi oikeen reagoi tollasessa tilanteessa. Että onko ne niinkun, että "hei rekku, veke sieltä et syö sitä mädäntynyttä sormea, nyt soitetaan kyllä kytät".
Se on nimittäin aivan varma, että jos seuraavan kerran lenkkeillessä siinä Vantaanjoen penkereellä makoilee vainaja, niin meikäläiseltä pääsee kyllä housuun ja paineella. Kirkumistahan mä en ole koskaan oppinut, mutta raakkuminen saattaa vähän yltyä ja loppuelämä menee sitten jossain suljetulla painajaisia puidessa. Tässä uskalla enää ihminen luonnossakaan juosta, ni ostin kortin kuntosalille.

Toinen asia mistä halusin teidän olevan tietoisia on ufokontaktihenkilö Kalevi. Se on siis sen titteli. Jos sulla ei ole MITÄÄN muuta tekemistä, niin kuuntele tämä. Kalevi pitää varmaan jossain kansalaisopiston huuhaa-siivessä rajatietokursseja ja kertoi, että kun se tapasi vaimonsa niin se oli täydellistä kosmista virtausta, jolla ei ollut mitään tekemistä persoonien kanssa (lähde: uusin Me Naiset lehti). Mä olen sanaton.

Sit olis vielä tää kolmas juttu, joka itseasiassa tuli ilmi tässä tätä postausta kirjoittaessa. Ystäväni viesti lämmitti siinä määrin sydäntäni, etten voi olla jakamatta tätä myös suuren blogiyleisön kanssa.

 "Mä oon nyt vittu neljännessä kaupassa todistamassa et sitä vitun pannacottamixiä ei oo valmiina missään 
Kusipaskavitimunapääkyrpäsaatana

Hermot menee

Eikä täs vitun kusimarketissa oo näköjää liivatettakaan jos tekis ite 

Missä vitun kaupassa ei oo liivatetta!?!?!?"

Ollaan nimittäin järkkäämässä Halloween juhlia parin (hermoheikon) kaverin kanssa. Ja ajateltiin tehdä aivohyytelö jälkkäriksi. Kivaa hommaa tää juhlien järkkääminen ja voidaan olla varmoja, että se ilta jää meidän kaikkien historiaan. 

Aivopannakotta

EDIT: Tässä alla olis nyt sitten yleisön pyynnöstä se kusimarketissa riehuneen ystäväni aivohyytelötaidonnäyte. Näköjään 15 liivatetta riittää aika jöötin aivoliman tekemiseen (vink vink).

Toinen kuva on kurpitsakaveristamme Erkki-Nyyrikistä, jonka sisälmyksistä samainen ruokakauppariehuja sai aikaan melko hyvät kurpitsakeitot. Tunnen itseni hyödyttömäksi tässä keittiösankarien mielikuvituksen ilotulituksessa. Nöyrät kiitokset kokille, zombeille, draculoille, Michael Mayersille, tappajamummolle ja kaikille muillekin mulkuille, jotka pukeutui niin että meikäläisen painajaisunet on taattu seuraavaksi kahdeksi viikoksi. Kiitti kiitti.

Aivopannacotta

Erkki-Nyyrikki

Nyppii, risoo, ällöttää...

... julkiset

... teinit jotka kuuntelee miley cyrusta täysillä paskoista kuulokkeistaan täydessä ruuhkabussissa 

... takana/edessä/vierressä/ylipäätään missään istuvat purkan mässyttäjät 

... kusipäiset ja elämäänsä kyllästyneet kuskit, jotka painaa kaasua siitä huolimatta että ne näkee jonkun juoksevan ehtiäkseen siihen bussiin/ratikkaan 

... sporat jotka on vaihtanu reittiä vuoden aikana ja sporat, joiden reittiä en muista 

... julkisissa istuminen yleisesti ja varsinkin sillon, kun on karsee nälkä

Jumalauta on muuten hyvä juttu ettei mulla ole aseenkantolupaa.

Sent from my iPhone
(kyllä, kirjotin tätäkin bussissa etten olis hypännyt vieruskaverin riveleihin kiinni).

Anteeks mihin tää menee?

Mites nää maanantait?

Vares -Nyt meni hermot

Kävin kattomassa Karukosken uusimman elokuvan, ei ois pitäny. Masentaa taas niin helvetisti. 

Mikähän siinä on, että joku kymmenen vuotta sitten jo Häjyjen (joka muuten kiistämättä silti yks parhaista heti Hulluna Saraan -pätkän lisäksi) ja siitä eteen päin joka saatanan suomielokuvan jälkeen, jonka olen nähny, on tehnyt mieli hypätä junan alle. Niin, että on sitten pakko aina mennä niitä kattomaan. Ja jos nyt ei ihan junan kiskot kutsu, niin ainakin on usko elämään menny. Siinä sitä vuorotteluvapaalta palannu persaukinen miettii menikö se 12 euron investointi nyt ihan nappiin sitte.

Wikipedian mukaan todellinen elokuvatuotanto Suomessa alkoi 1920-luvulla mykkäelokuvilla. Eipä oo paljoo ajat siitä muuttuneet. Kaurismäki nyt ainakin on vielä sillä aikakaudella.
Nykysin on ääni, mutta sekin on vaan siks, että kuuluis se ainoo sana (Juha Veijonen huutaa perkele) mitä leffassa sanotaan. Muuten se niiden äänimaailma on aika pitkälti jotain tikan nakutusta, örinää, kiukaan suhinaa ja tuulen huminaa eli ihan turhaa, kun vois vaan tehdä mykkäelokuvan. Se perkelekin toimis siellä tekstitettynä. 

Suomileffan voi muutenkin kiteyttää sanoilla: lähiö, paskasti menee, ei oo rahaa, sukupuolielimet, mauttomat tekokynnet (tässä viimeisimmässä ne oli oikeen pääroolissa) sota, sauna, tissit, räkä/lima/oksennus, masennus, kossu, asennevamma, tapetaan joku, hakataan vaimo/frendi/broidi/joku mummu ja tapetaan sitten itsemme. Ai jumaliste mua masentaa. 

Kertoo jotenkin tästä Suomalaisesta sielunmaisemasta sekin, että kun Hurmaava joukkoitsemurha -niminen elokuva julkaistiin joskus 2000-luvun alulla, niin olin ensin aivan innoissani, että kerrankin elokuva jossa se itsemurha on se itse asia ja varmana onnistuu! No ei onnistunu. 

Laama

Hälytysjärjestelmä from hell

Helvetin kone

Jos olisin yhtään lahjakas kuvankäsittelyssä, niin tekisin tohon kuvaan vielä sellaset helvetin tulilieskat.
Alko tässä nimittäin yks viikonloppu aivan suvereenisti vituttamaan työpaikan toimiston hälytysjärjestelmä. Se, miksi kävin toimistolla viikonloppuna (!) on täysin epäoleellista. Oleellista on, että siellä on tietysti hälytykset päällä ja koska joku epärehellinen, rikosta suunnitteleva apina kuitenkin seuraa just tätä blogia niin kerrottakoon, että näitä ”kappas se on lauantai-ilta taidanpa mennä toimistolle vähän työskentelemään”  -tilanteita varten meillä on numero- ja kirjainkoodien lisäksi tietysti sormenjälkitunnistus, iiriksen tunnistus ja kokovartaloskannaus.

Koska toimiston hälytysjärjestelmä) vissiin puoltaa sadistisesti viikonlopputöitä, niin sisäänpääsy ei ole koskaan ongelma. Mutta jumalauta siinä vaiheessa hommat kääntyy aika nopeesti melko dramaattiseen suuntaan, kun sieltä haluaa ulos ja se fakin järjestelmä pitää laittaa uudestaan päälle.

Siihen oven viereen on joku nätisti kyllä tulostanut A4:n ohjeet, jotka menee suunnilleen näin: valitse OK ja paina #, laula justin bieberin baby baby –biisin kolmas säkeistö Ö-mollissa jonka jälkeen paina 1#14, valitse kolmesta kerroksesta se kerros, jonka hälytyksen haluat kytkeä päälle, steppaa Singin’ in the rain –musikaalin tahtiin ja lopuksi paina OK, jonka jälkeen lähtöviive 2 sekuntia käynnistyy (Tänä aikana sinun tulee poistua rakennuksesta, ensimmäiselle ovelle tästä hälyttimeltä on 500 metriä, joten ole nopea. Varmistathan, että ovi sulkeutuu perässäsi).

Ai jumaliste mitä touhua. Siinä sitten steppasin ja painelin ruutuja ja ykkösiä ja niinhän se hälytin sitten lähti ujeltamaan. Ei siinä, että jännittää perskannikat krampissa sitä tilannetta, että konserninjohtaja tulee siitä ovesta poliisin ja käsirautojen kanssa, että ” saatanan terroristi nyt lähdet vankilaan”, mutta että se hälyttimen ääni on niin hirvee, että siinä tulee kuulkaa ihmisen perimmäiset vaistot pintaan sieltä kivikaudelta, kun sapelihammastiikerit oli kannoilla, eli tekee mieli laittaa kädet korville ja juosta ulos niin nopee kun kintuista lähtee. Aika lähellä olikin että niin tapahtu, mutta onneks siinä ovella tulin takaisin järkiini ja tajusin, että siinä voi olla pomolla vähän muutakin asiaa maanantaina kun ensi vuoden budjetoinnit, jos firmassa ujeltaa hälyttimet läpi viikonlopun.

No mitäpä siinä sitten kun enismmäiseks selvittämään, miten sen äänen saa hiljennettyä. Onkohan tää vartiointifirma koskaan kuullut sellasesta, kun äänetön hälytys? No, seuraava täysin invalidi ongelma muodostui kun molemmat kädet oli korvilla totaalisen kuuroutumisen estämiseksi, että miten tässä nyt painelee mitään nappeja sitten. Ihan tosi mulla meni varmaan 3 sekuntia kun mietin tähän ratkaisua, ai jumaliste! Hätä keinot keksii (joskus hitaammin kun nopeemmin). Torppasin kaikki napit pohjaan otsallani, joka ei varmaan ois näyttäny ulkopuolisesta kovinkaan aivovammaselta. Moido.

Hiljeni, mutta koko ujellus episodin jälkeen mä olin liian vainoharhainen ja peloissani (ja juttelin itelleni rauhoittavasti ääneen) painaakseni enää yhtään saatanan nappia siitä laitteesta. Soitin Securitaksen hätäpäivystykseen ja vakuutettuani päivystävän teron (dialogi meni suunnilleen näin: ”sano tunnussana” ”tunnussana”), että olen kuin olenkin ihan töissä tässä firmassa mistä hälytys just tuli, tero halusi antaa puhelimitse ihan kohta kohdalta ohjeet miten saan hälyt takaisin päälle. Siinä sitten hoidin samalla Securitaksen henkilökunnan työllistämisen siltä lauantailta, kun ne kaikki neljä päivystävää insinööriä yritti auttaa. Hälyttimet huusi uudestaan ainakin noin 4 kertaa. Draaman kaareen tässä saattoi vähän vaikuttaa aivan holtiton käsien tärinä. Väitin kyllä niille, että painoin ihan just sitä nappia mitä se käski (OK # 1 # soita harmonikalla ukko nooa ja valitse sitten uudestaan OK ja #), mut oikeesti mulla ole hajuakaan mihin nappiin se osui.

Kun mä vihdoin sain sen helvetin koneen takaisin päälle ja Securitas vapautti mut puhelimesta, istuin vartin ulkona rappusilla ja pidätin itkua. Melkonen episodi. Veti aika nöyräks. Taitaa olla aika lopettaa blogin kirjottelu työajalla, ettei tarvii viikonloppusin tulla töihin.

Että perjantaita

3-kyt

Se on syksy nyt! Tiedän sen siitä, että mulla on yleensä synttärit just tähän vittumaisimpaan vuodenaikaan. Ja vanheneminenhan vituttaa muutenkin. Toisaalta uskoisin, että sit kun tää +20 asteinen ja aurinkoinen syyskuu vihdoin muuttuu normaaliksi syyskeliksi  = vettä tulee vaakatasossa, tuulee 40 metriä sekunnissa eli sateenvarjoa on ihan turha käyttää ja varpaat jäätyy tennareihin, niin saattaa vituttaa vähän enemmän. Puhumattakaan, jos täyttäis 40.

Ette muuten arvaa mitä sain synttärilahjaksi Turkulaiselta (selittänee aika paljon) kaverilta. No nokkahuilun. Väri: pinkki. Tää oli vissiin Turkulainen tapa kertoa, että siellä(kin) arvostetaan Titanicin tunnusmusiikkia nokkahuilulla säestettynä. Saattoi myös olla Turkulainen tapa osoittaa blögin väite vääräksi luonnon valkoisista, vanhainkodeista kerätyistä, vanhoista proteeseista valmistetuista nokkahuiluista. Tai sitten näillä nykyajan senioreilla on se sotapolvi tuettu kirkkaan pinkillä muovimassalla. Onhan toi sen verran hienon värinen, että lupaan vetää lumien sulamiseen mennessä Titanicin tunnusmusiikit etu- ja takaperin. Oikeudet muutoksiin pidätetään naapuri- ja perhesovun sekä niiden reppanoiden mielenterveyden ylläpitämiseksi.

Tässähän on tapahtunut myös sellainen dramaattinen elämänmuutos, että vuoden vuorotteluvapaa on lusittu (hurraa!) ja duunit alkoi sopivasti samana päivänä, kun täytin sen kolmekymmentä. Ensimmäinen viikko takana eikä vieläkään vituta, joten varasin suoraan ajan työterveyslääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Mun aivot on selvästi traumatisoituneet tollasesta vuoden lomailusta, ehkä ne jää ikuiselle lomalle – mistä noista tietää.
Toisaalta tähän voi kyllä vaikuttaa se, että peruslaiskana hoidin pehmeen alotuksen ja lennän huomenna Espanjaan, viikoksi. Kyllä se on yleisen hyvinvoinnin ja mielenjärkkymisen kannalta tärkeetä, ettei heti ala repimään liikaa. Viikko töitä, viikko lomaa vois toimia noin ihan jatkuvanakin järjestelynä. Täytyypä kysellä johtoportaalta kun tuun takasin.

Että adios amigos.

Muistoja peruskoulusta

Takaisin Suomessa. Saavuin just sopivasti vapuksi. Jo kentällä alkoi kuuden euron skumppa maistumaan suussa, että sikäli siis ihan hyvä ajankohta tulla kotiin, kun sai noin luvan kanssa vetää pään täyteen ja suoltaa suustaan kaikkea mitä mieleen tuli (jälkimmäinen ei tosin eroa normaalista). Muutenkin vapun aikaan jopa suomalaiset näyttää hirveen iloisilta ja elämänmyönteisiltä. Hirvee ero tammikuuhun, jollon näytti bussilla matkustaessa siltä, että noin joka toinen suunnittelee itsemurhaa (tai murhaa).

Sitä kun on Jenkeissä kolme kuukautta vastaillut että fine fine hyvin menee, väkisin hymyillyt niin, että oikeeseen poskeen on ilmaantunut hymykuoppa ja kaikki on järkyttävän awesome, niin tossa Helsinki-Vantaalla pieni kulttuurishokki iskee.

Jostain syystä jossain vaiheessa jenkkilän matkaa tuli muuten puhe paikallisten kavereiden kanssa niiden koulunkäyntikulttuurista ja siitä millasia koulumuistoja niillä on esim. ala- ja ylä-asteelta. Jengi jutteli niitä perusjuttuja koulun suosituista tyypeistä, opettajista, kavereista. Yks homma ei menny mun päähän, että ne niin kun järjestäen muisti kaikkien edellä mainittujen nimet (etu ja suku) ja pahimmassa tapauksessa myös niiden vanhempien nimet siinä sivussa (skidisti outoa varsinkin opettajien kohdalla).

Mä en siis muista edes yläasteelta enää yhdenkään opettajan nimeä puhumattakaan ala-asteesta (no okei, muistan mä sen 1-5 luokan open, koska sukunimi sattui olemaan sama kuin mulla ja siks sitä aina luultiin mun mutsiksi – onneks olin itse pahemman luokan kiusaaja ni kukaan ei uskaltanut kiusata mua. Syytä olis ollut).

Mä aloin tässä ihan kelaamaan, että onko mulla vaan jotenkin ollut todella outo suhtautuminen kouluaikaan? Vai traumatisoiduinko mä jostain tapahtumasta niin, että haluan unohtaa tai sit mä olen tosissaan juonut liikaa (ekat kännit 14-vuotiaana voi vaikuttaa asiaan), että tyyliin ala-asteen parhaan kaverin etunimikään ei enää tuu ihan tosta noin vaan. Ja kyse ei nyt ole siitä, että nää ihmiset olis vieläkin jotenkin tekemisissä ja kavereita kaikkien niiden high school kavereiden kanssa. Ei, silti ne osaa luetella koko vuosikurssin. Ihan moido touhua.

Keskustelun traagisin käänne oli kuitenkin se, kun yks kertoi että se oli sellaisessa koulussa missä joka toinen päivä oli musiikkipäivä. Mullahan heti ekana tuli mieleen, että ne on vetäny joka toinen päivä niitä historiantunteja musikaalina, mutta sitten se kertoi että ei, kun niillä oli sellainen iso musiikkihuone missä pääsi soittamaan vapaasti tunnin tai pari. Joku 300 vuotta sitten Idolsissa tokaksi tullut tyyppi oli ollut samalla luokalla ja oli siellä koulussa sellainen erikoinen tyttöbändikin, joka soitti viuluja ja tietty sillä itselläänkin oli joku punkkibändi.

No ei mikään perkeleen ihme sitten, että se veti akustisella kitaralla joka ilta ihan mitä vaan keksi pyytää ja laulo kun enkeli vielä päälle, jos ne koko ala- ja yläasteen kävi joka toinen päivä treenaamassa ihan kunnon bändi-instrumenteilla (rummut ja muuta sellasta).

Kivasti sä hei soitat tota kitaraa mä huomaan.  

Voi vittu mä sanon. Ite olen just tasan niin musikaalinen, että ukko nooa menee pianolla ja verrattain sujuvasti laulan suvivirren (liikuttelen huulia) kevätjuhlassa, mutta kyllä alkoi ottaa aivoon ihan kunnolla tässä.

Suomen koululaitosta on syyttäminen. Kai sitä nyt saatana vähemmästäkin traumatisoituu ja alkaa pikkuhiljaa sisällään vihata musiikkia, kun kolmannella luokalla käsketään äitii tai iskää ostamaan sulle se nokkahuilu (ja sehän on pakko ostaa, koska muuten joudut käyttämään sitä koulun yleistä kommarihuilua, josta roikkuu vielä edellisen sitä käyttäneen räkänokan töhnät sieltä putkesta), että voit osallistua musiikintunneille.

Ne on kaikki nokkahuilut niitä kivasti luonnonvalkeita. Valmistettu varmaan jossain valtion salaisessa bunkkerissa neuvostoliittolaisella työvoimalla jostain vanhainkodista kerätyistä vanhoista proteeseista.

 

Tää nokkahuilun monopoliasema suomen peruskouluissa pitäis jollain konstilla vallankaapata niin, että edes yksi toivoton sielu löytäisi joskus tiensä Suomen omaksi soul legendaksi saksofoneineen. Onhan se nyt hirveetä se nokkahuilumusiikki vaikka sitä osais soittaa kuin hyvin. Suomen Idolssi on ihan karseeta paskaa verrattuna Jenkkeihin. Ostakaa niille reppanoille edes panhuilu, ihan totta!

Muistelin siinä kalvavassa kateudenpuuskassa muita ”instrumentteja”, joita mun peruskoulun musiikkiluokasta löytyi ja pistää miettimään, että mitähän sieniä siellä opetussuunnitelmaa tehdessä on vedetty. Sen pianon, nokkahuilun, kanteleen ja parin akustisen kitaran (kaikki epävireessä tai vähintään yks kieli poikki, aina) lisäksi mä muistan ”säestäneeni” kanssamusisoijia triangelilla, palikoilla (!), tampuriinilla ja guirolla. Kyllä, guirolla. Jumalauta mitä viidakkomusiikkia meille oikeesti yritettiin opettaa.

Nokkahuilun, guiron ja palikoiden säestämänä (ja opettaja tietysti pianolla) laulat sitten sen valitsemasi kappaleen kerran kuudennella luokalla siellä luokan edessä, siitä tulee arvosanaksi 7 ja tässä on käsitys musiikista ja instrumenteista, joilla musiikkia voi tuottaa.

Mä oon ihan rikki tästä.

United States of Carpet

Yks parhaista kavereista heitti joskus legendaariset tultuaan tallinnasta. Ihan tosissaan väiti oppineensa että tallinnan laivoilla tulee aina krapula ja se johtuu niistä kokolattiamatoista. Nauroin sillon, mutta alan olla vahvasti samaa mieltä. Ihan dramaattinen muutos krapuloiden määrään ja vahvuuteen heti sen jälkeen kun saavuin Jenkkeihin ja kuka tahansa joka on ollu täällä tietää, että nää avokit vuoraa kämppänsä kokonaan haisevilla ja epähygieenisillä kokolattiamatoilla.


Jumalauta menny muutama päivä ihan hukkaan, kun on pitäny hengaa veskissä. Traumaattisinta tähän ihmisikään oli darrapäivä vessassa, jossa oli kokolattiamatto. Kuinka häiriintyny pitää olla että päätyy moiseen ratkaisuun?! Mä en vaan käsitä.

Enkä usko, että sillä on mitään tekemistä tän krapula homman kanssa, että ykskin ilta kaadoin itelleni lasillisen viiniä mutta päädyin juomaan suoraan pullonsuusta. Ihan normaalia oli Ausseissa tällainen käytös, mutta siellä olikin normaalit lattiat kaikkialla.

Muutaman illan olen jopa ollu vahingossa kokonaan juomatta. En tiedä mitä kävi. Varmaan ne kammokrapulat kolkutellu takaraivossa.

Ymmärrän itsekin, että mulla on ongelma kokolattiamattojen kanssa. Ne on saatanasta, mutta jossain googlessa on pakko olla olemassa  tutkimus tai kaksi siitä miten ne aiheuttaa hengitystievaikeuksia ja kauheita krapuloita. Ootteko koskaan (tai onko nää Amerikkalaiset) miettiny, että kun se sun bulldog paskoo siihen matolle niin ne kakkamökekyylit on siinä saatana ikuisesti. Ikuisesti. Mä vaan sanon. Yhtä ikuisesti, kun se pikkukännissä läikytelty punkkukin.

Oltiin muuten taas aiheessa. Mun pitänee alkaa kirjottaa aihe ja alkoholi -sanat isolla alkukirjaimella. Tää alkaa nimittäin muistutaa kovasti jotain helvetin juoppohullun päiväkirjaa.

Palaute vastaanotettu, tiedetään, on mennyt hetki etten ole taas kirjotellu, mutta uskokaa tai älkää tänkin paskan kirjottamiseen tarvitaan tietynlainen inspiraatio ja nyt täytyy sanoa, että mä en ole kelpuuttanut inspiraation lähteeksi pelkästään jauhaa normaalia paskaa Jenkeistä. Normaalia tiettekö niinku aselaki, tekopyhyys ja jees aim fain thänk jyy. Tässähän nyt menis sekä multa että lukijoilta ikä ja terveys, jos alkaisin kritisoimaan Obaman valintoja ja Amerikkalaisten tapaa olla sanomatta mitään suoraan.

Mutta toisaalta nyt kun kerran kuitenkin kirjoitan ja otin asian esiin, niin on se helvetin hyvä homma, että näin vanhemmiten (uskokaa tai älkää) olen oppinut laskemaan kymmeneen ennen kuin sanon mitään. Pari kertaa käyny niin, ettei ihan onnistunut. Kuten esim. sillon kun kävin keskustelun paikallisen kanssa kokolattiamattojen vaikutuksesta hengitystiehyeinfektioihin ja ties mihin dramaattisiin solumuutoksiin ihmisvartalossa ja se väitti, että mun argumentit on vaan mun omia mielipiteitä eikä perustu mihinkään faktaan.

Mutta noin yleisesti ottaen en ole vielä tappanut ketään eikä mun perässä vissiin ole palkkamurhaajaa. En siis (ehkä) ole ehtinyt (vielä) suututtaa ketään tosi pahasti.
Sen verran tylsää päivitystä noin muuten, että pitkälti olen tosiaan hengaillut Arizonan aavikolla. Grand Canyonit on nähty ja muutama helvetin hieno auringonlasku kans. Yhtäkään auringonnousua en tosin ole nähnyt, se ois kyllä tavotteena vaikka mulle sanottiinkin, että se on ihan samanlainen kun laskukin mutta vaan toisella puolella taivasta. Aijaha. Tätä kirjoittaessani olen pelastautunut Kalifornian puolelle, mutta vain viikoksi. Sitten takaisin aavikolle ja uskokaa vaan huviksenne, meikäläinen tekee töitä seuraavat kaksi viikkoa. Tosin hyppypalkalla (tarkoittaa siis laskuvarjohyppyjä ilmaiseksi) ja on sitä tuulitunneliakin buukattuna joka illalle ja muutamalle aamullekin, mutta kuitenkin. Jee! Duuniitöitä! Turha vetää mitään johtopäätöksiä siellä, nimittäin lomailu on yllättävän kivaa vielä näin usean kuukauden jälkeen.
Noniin. Pakko mennä, mutta lupaan, että kun seuraava ahdistus iskee niin kirjoitan siitä heti teille. Heipa!