Takaisin Suomessa. Saavuin just sopivasti vapuksi. Jo
kentällä alkoi kuuden euron skumppa maistumaan suussa, että sikäli siis ihan
hyvä ajankohta tulla kotiin, kun sai noin luvan kanssa vetää pään täyteen ja
suoltaa suustaan kaikkea mitä mieleen tuli (jälkimmäinen ei tosin eroa
normaalista). Muutenkin vapun aikaan jopa suomalaiset näyttää hirveen iloisilta
ja elämänmyönteisiltä. Hirvee ero tammikuuhun, jollon näytti bussilla
matkustaessa siltä, että noin joka toinen suunnittelee itsemurhaa (tai murhaa).
Sitä kun on Jenkeissä kolme kuukautta vastaillut että fine fine hyvin menee, väkisin hymyillyt niin, että oikeeseen poskeen on ilmaantunut hymykuoppa ja kaikki on järkyttävän awesome, niin tossa Helsinki-Vantaalla pieni kulttuurishokki iskee.
Sitä kun on Jenkeissä kolme kuukautta vastaillut että fine fine hyvin menee, väkisin hymyillyt niin, että oikeeseen poskeen on ilmaantunut hymykuoppa ja kaikki on järkyttävän awesome, niin tossa Helsinki-Vantaalla pieni kulttuurishokki iskee.
Jostain syystä jossain vaiheessa jenkkilän matkaa tuli
muuten puhe paikallisten kavereiden kanssa niiden koulunkäyntikulttuurista ja
siitä millasia koulumuistoja niillä on esim. ala- ja ylä-asteelta. Jengi
jutteli niitä perusjuttuja koulun suosituista tyypeistä, opettajista,
kavereista. Yks homma ei menny mun päähän, että ne niin kun järjestäen muisti
kaikkien edellä mainittujen nimet (etu ja suku) ja pahimmassa tapauksessa myös
niiden vanhempien nimet siinä sivussa (skidisti outoa varsinkin opettajien
kohdalla).
Mä en siis muista edes yläasteelta enää yhdenkään opettajan
nimeä puhumattakaan ala-asteesta (no okei, muistan mä sen 1-5 luokan open,
koska sukunimi sattui olemaan sama kuin mulla ja siks sitä aina luultiin mun
mutsiksi – onneks olin itse pahemman luokan kiusaaja ni kukaan ei uskaltanut
kiusata mua. Syytä olis ollut).
Mä aloin tässä ihan kelaamaan, että onko mulla vaan jotenkin
ollut todella outo suhtautuminen kouluaikaan? Vai traumatisoiduinko mä jostain
tapahtumasta niin, että haluan unohtaa tai sit mä olen tosissaan juonut liikaa
(ekat kännit 14-vuotiaana voi vaikuttaa asiaan), että tyyliin ala-asteen
parhaan kaverin etunimikään ei enää tuu ihan tosta noin vaan. Ja kyse ei nyt
ole siitä, että nää ihmiset olis vieläkin jotenkin tekemisissä ja kavereita
kaikkien niiden high school kavereiden kanssa. Ei, silti ne osaa luetella koko
vuosikurssin. Ihan moido touhua.
Keskustelun traagisin käänne oli kuitenkin se, kun yks
kertoi että se oli sellaisessa koulussa missä joka toinen päivä oli musiikkipäivä.
Mullahan heti ekana tuli mieleen, että ne on vetäny joka toinen päivä niitä
historiantunteja musikaalina, mutta sitten se kertoi että ei, kun niillä oli
sellainen iso musiikkihuone missä pääsi soittamaan vapaasti tunnin tai pari.
Joku 300 vuotta sitten Idolsissa tokaksi tullut tyyppi oli ollut samalla
luokalla ja oli siellä koulussa sellainen erikoinen tyttöbändikin, joka soitti
viuluja ja tietty sillä itselläänkin oli joku punkkibändi.
No ei mikään perkeleen ihme sitten, että se veti akustisella
kitaralla joka ilta ihan mitä vaan keksi pyytää ja laulo kun enkeli vielä
päälle, jos ne koko ala- ja yläasteen kävi joka toinen päivä treenaamassa ihan
kunnon bändi-instrumenteilla (rummut ja muuta sellasta).
Kivasti sä hei soitat tota kitaraa mä huomaan.
Voi vittu mä sanon. Ite olen just tasan niin
musikaalinen, että ukko nooa menee pianolla ja verrattain sujuvasti laulan
suvivirren (liikuttelen huulia) kevätjuhlassa, mutta kyllä alkoi ottaa aivoon
ihan kunnolla tässä.
Suomen koululaitosta on syyttäminen. Kai sitä nyt saatana
vähemmästäkin traumatisoituu ja alkaa pikkuhiljaa sisällään vihata musiikkia, kun kolmannella luokalla käsketään äitii tai iskää ostamaan
sulle se nokkahuilu (ja sehän on pakko ostaa, koska muuten joudut käyttämään
sitä koulun yleistä kommarihuilua, josta roikkuu vielä edellisen sitä
käyttäneen räkänokan töhnät sieltä putkesta), että voit osallistua
musiikintunneille.
Ne on kaikki nokkahuilut niitä kivasti luonnonvalkeita. Valmistettu varmaan jossain valtion salaisessa bunkkerissa neuvostoliittolaisella työvoimalla jostain vanhainkodista kerätyistä vanhoista proteeseista.
Ne on kaikki nokkahuilut niitä kivasti luonnonvalkeita. Valmistettu varmaan jossain valtion salaisessa bunkkerissa neuvostoliittolaisella työvoimalla jostain vanhainkodista kerätyistä vanhoista proteeseista.
Tää nokkahuilun monopoliasema suomen peruskouluissa pitäis jollain konstilla vallankaapata niin, että edes yksi toivoton sielu löytäisi joskus tiensä Suomen omaksi soul legendaksi saksofoneineen. Onhan se nyt hirveetä se nokkahuilumusiikki vaikka sitä osais soittaa kuin hyvin. Suomen Idolssi on ihan karseeta paskaa verrattuna Jenkkeihin. Ostakaa niille reppanoille edes panhuilu, ihan totta!
Muistelin siinä kalvavassa kateudenpuuskassa muita
”instrumentteja”, joita mun peruskoulun musiikkiluokasta löytyi ja pistää
miettimään, että mitähän sieniä siellä opetussuunnitelmaa tehdessä on vedetty. Sen
pianon, nokkahuilun, kanteleen ja parin akustisen kitaran (kaikki epävireessä
tai vähintään yks kieli poikki, aina) lisäksi mä muistan ”säestäneeni”
kanssamusisoijia triangelilla, palikoilla (!), tampuriinilla ja guirolla. Kyllä, guirolla. Jumalauta mitä viidakkomusiikkia meille oikeesti yritettiin opettaa.
Nokkahuilun, guiron ja palikoiden säestämänä (ja opettaja
tietysti pianolla) laulat sitten sen valitsemasi kappaleen kerran kuudennella
luokalla siellä luokan edessä, siitä tulee arvosanaksi 7 ja tässä on käsitys
musiikista ja instrumenteista, joilla musiikkia voi tuottaa.
Mä oon ihan rikki tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti