Kävin kattomassa Karukosken uusimman elokuvan, ei ois pitäny. Masentaa taas niin helvetisti.
Mikähän siinä on, että joku kymmenen vuotta sitten jo Häjyjen (joka muuten kiistämättä silti yks parhaista heti Hulluna Saraan -pätkän lisäksi) ja siitä eteen päin joka saatanan suomielokuvan jälkeen, jonka olen nähny, on tehnyt mieli hypätä junan alle. Niin, että on sitten pakko aina mennä niitä kattomaan. Ja jos nyt ei ihan junan kiskot kutsu, niin ainakin on usko elämään menny. Siinä sitä vuorotteluvapaalta palannu persaukinen miettii menikö se 12 euron investointi nyt ihan nappiin sitte.
Wikipedian mukaan todellinen elokuvatuotanto Suomessa alkoi 1920-luvulla mykkäelokuvilla. Eipä oo paljoo ajat siitä muuttuneet. Kaurismäki nyt ainakin on vielä sillä aikakaudella.
Nykysin on ääni, mutta sekin on vaan siks, että kuuluis se ainoo sana (Juha Veijonen huutaa perkele) mitä leffassa sanotaan. Muuten se niiden äänimaailma on aika pitkälti jotain tikan nakutusta, örinää, kiukaan suhinaa ja tuulen huminaa eli ihan turhaa, kun vois vaan tehdä mykkäelokuvan. Se perkelekin toimis siellä tekstitettynä.
Suomileffan voi muutenkin kiteyttää sanoilla: lähiö, paskasti menee, ei oo rahaa, sukupuolielimet, mauttomat tekokynnet (tässä viimeisimmässä ne oli oikeen pääroolissa) sota, sauna, tissit, räkä/lima/oksennus, masennus, kossu, asennevamma, tapetaan joku, hakataan vaimo/frendi/broidi/joku mummu ja tapetaan sitten itsemme. Ai jumaliste mua masentaa.
Kertoo jotenkin tästä Suomalaisesta sielunmaisemasta sekin, että kun Hurmaava joukkoitsemurha -niminen elokuva julkaistiin joskus 2000-luvun alulla, niin olin ensin aivan innoissani, että kerrankin elokuva jossa se itsemurha on se itse asia ja varmana onnistuu! No ei onnistunu.
Laama
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti