Vantaa bound

Sen verran on elämä muuttunut sitten edellisen kirjoituksen, että nykyisin olen Vantaalainen.
Ai jumalauta.
Enkä tietenkään ostanut omaa asuntoa, saati että olisin vuokralla. Ei, asun äitin nurkissa seuraavan kuukauden.

Tän muuton suhteen draamankaari eteni seuraavasti;

Noin kuukausi sitten löysin alivuokralaisen Kallion residenssiin vuorotteluvapaan ajaksi. Kuukauden päivät itkeskelin illat samalla, kun pakkasin henkilökohtaisia tavaroitani laatikoihin ja jätesäkkeihin, viimeisen viikon silittelin seiniä, illat makasin valveilla tuijotellen ikkunasta ulos (vastapäisen talon seinää) ja kun kotiin tullessa joku pahaa aavistamattomista naapureistani sattui samaan aikaan hissiin tervehdin niitä silmät kyynelissä, että tämä on nyt sitten viimeinen kerta pitkään aikaan kun tässä rapussa nähdään. Suurin osa niistä oli onneksi niin jurrissa (kuten yleensä) ettei varmaan muista tapahtunutta.

Vitsikkään tästä äitille muuttokuviosta tekee se, että vaikka ollaan kovin läheisiä niin se ei koskaan oo estänyt meitä tappelemasta lähes päivittäin mitättömistäkin asioista niin, että tanner raikaa. Siis ihan hirveitä huutokilpailuja saadaan aikaiseksi.

Piti oikein tarkista onko sanakirjassa sanan hermoheikko määritelmässä "kuuluisat hermoheikot" listattu meidän sukua tai perhettä. Oli.

Ja kelatkaa! Mun lenkkimaastot muuttuu pysyvästi Vantaanjoen varsimaisemiin ja ne, jotka muistaa tämän kirjoituksen jakanevat kanssani treenielämäni saaman traagisen käänteen.

Mutta on tässä hyviäkin puolia. Kuten esim. se, että 20 metrin sijasta työmatka muuttuu noin 20 kilometriksi (luit oikein). Siinä sitä ihminen pääsee kulkemaan työmatkansa seuraavan kuukauden ajan linja-autolla!! Tajusin, että olen täysin todellisuudesta irtautunut ihmisriekale mitä tulee työmatkailuun. Ja mistä syystä? No ihan vaan siitä, että olen aina asunut aivan liian lähellä työpaikkaa. Nyt voin onneks olla työmatkoilla irti kaikkien menetettyjen vuosien edestä.

Sen verran irti olin heti ekana aamuna, että aloitin bussimatkani toivottamalla reippaasti huomenta kuskille. Bussikuski toivotti kovaan ääneen takaisin. Siinä sitä ihminen viimeistään ymmärtää olevansa Vantaalla. Vain Vantaalla myös bussikuskeilla on puhekyky.

Tässä muutaman päivän nyt työmatkaa taitettuani laajensin sosiaalisuusrepertuaaria siihen, että rohkaisin mieleni jäädessäni pois pysäkillä (Vantaalla) ja oikein kuulkaa kädenheilautuksen saattelemana kiitin kuskia matkasta. Tähän asti oon rehellisesti sanoen ajatellut näistä kiittelijöistä lähinnä pelkästään pahaa. Ensinnäkin loppu se huutelu, bussissa kuuluu käyttäytä kuten autistit ja olla hiljaa. Toiseks tajuaako ne tampiot, että ne on maksaneet aika helvetin paljon rahaa siitä 30 päivän seutulipustaan, että periaatteessa kuskin kuuluis kiittää meitä matkustajia siitä, että ylipäätään käytetään julkista liikennettä.

Mutta ohi on ne päivät for good. Kuski vilkutti takaisin ja huuteli notta eipähä kestä. Aivan ihanaa. Oon irti.