Kyllä, meillä kaikilla on neuroosimme..

.. Ja jotenkin mulla on tunne tässä, että ao. listaan saattaa tulla muutamia kohtia lisää.

1. siivousneuroosi - vähintään kerran viikossa on pakko vähintään imuroida. Tämä neuroosi ei ole aktiivinen muualla kuin omassa residenssissä, joten nyt kun mun sisäinen Vantaalaiseni on valloillaan ei oo paljoo tarvinnu kuluttaa aikaa siivoillessa.

2. lakanoidenvaihtoneuroosi - mun kaikilla saatanan lakanoilla on se taipumus, että ne saattaa ihan parinkin yön jälkeen alkaa "tuntumaan" likasilta ja ne on vaihdettava (!). Älä myöskään ikinä koskaan kuvittele, että nukkuisin jonkun jo kerran käyttämissä vieraslakanoissa (pystyn haistamaan sen). Täähän on hirveen vitsikäs neuroosi sinällään, kun ottaa huomioon ton mun tulevan reissun. Fiksuna ja filmaattisena ratkaisin tämän oksennusrefleksejä aktivoivan ongelman hakemalla Retkiaitasta matkalakanan. Yksi syy lisää olla irti, mut jos tapaatte mut vielä Retkiaitan kassalla ja jonkun trangian kanssa niin hakekaa lääkäri.

3. sängynpetausneuroosi - riippumatta siitä missä olen tai siitä jaanko sänkyni jonkun kanssa, vähintään oma puoleni on sotilaallisesti pedattu ennen poistumista. Yes sir.

4. kaapinovineuroosi - tämä neuroosi on aktiivinen myös vieraillessani muiden ihmisten luona, systemaattinen auki jääneiden kaapinovien sulkeminen alkaa välittömästi paikalle päästyäni ja saattaa joskus tuntua hienoiselta tungettelulta, olen siitä pahoillani vaikken oikeasti edes ole.

5. suoristusneuroosi - kaiken, mikä nyt vaan voi (pääasiassa taulut seinillä, matot lattioilla jne), olis suositeltavaa olla suorassa tai suoristan sen.

6. huulirasvaneuroosi - lisään pakkomielteisesti huulirasvaa, varsinkin syömisen jälkeen. Jos huulirasva puuttuu helvetti on irti eikä elämä tunnu enää elämisen arvoiselta.

7. asioiden hoito ajallaan -neuroosi - tässä reissua varten asioita hoitaessa juuri em. neuroosin oireet on tulleet erityisen hyvin esiin. Jonkun hoidettavan asian (kansainvälisen ajokortin hakeminen Autoliitosta noin niinkun viimeisimpänä) roikkuminen päivätolkulla (eli noin päivän tai alle) to do -listalla laukaisee armottoman hermokiristyksen.

Mut useimmiten oon kuulemma "ihan jees".

Ei lisättävää vol 2

I love FOK_IT

Melkein 30

Melkein unohdin, että mulla on tää blögi täällä.
(ja sen verran tuli pitkä postaus nyt, että tuskin jaksan itekkään oikolukea tätä paskaa)
Liekö ikä vai perusstressi, joka mun kohdalla tarkottaa sitä että säädän menemään kokoajan jotain, mutta mikään ei tuu valmiiks tai muutu (ainakaan paremmaksi).

Menneen 2 viikon aikana on pitäny käydä ostamassa mm. adapteri, otsalamppu (älä kysy) ja kasa lääkkeitä (tästä on puhuttu aikaisemminkin) apteekista, mutta joka helvetin ilta kun istun bussissa Vantaalle (edelleen aivan mahtista tää bussitouhu) muistan että en muistanut näitä hommia tänäänkään. Ja sitten iskee itseinho ja stressi vaan kasvaa. Ei paljoo auttanut viikon intensiivinen hot joogailu.

Tän kaiken sompaamisen lisäksi mä vanhenin reilu viikko sitten ja aloin kuulostelemaan, että miten toi ikäkriisi. Että koputteleeko ovelle esimerkiks vauvakuumeen tai identiteetin katoilemisen muodossa? Alkaako se virtsankarkailu ja väheneekö unentarve niin, että joudun aloittamaan studio viisvitosen seuraamisen aamuteeveestä? 

Olemassa on kuulemma kriisi jokaiselle pyöreelle vuodelle.

En kyllä ole koskaan törmännyt henkilöön, jolla olis kahdenkympin kriisi ja jos multa kysytään niin koko käsite on ihan järjetön, ainakin näin vanhemman naishenkilön näkökulmasta, mutta menin ja googlasin kuitenkin hätäpäissäni, ja kyllä! Näyttäis siltä, että kahdekympin kriisi on sittenkin olemassa (ei jumalauta). Ainoa järkevä asia mistä keksin, että kakskymppisenä kannattais kriisiä itelleen kehittää on se, että todennäköisesti edessä on vielä niin saatanasti vuosia ennen todennäköistä kuolemaa, että saattaapi alkaa ahistaa miettiessä miten kestää se jäljellä oleva elämä.

No joka tapauksessa paljon enemmän olen tavannut kolmekymppisiä joilla on identiteetti ja elämä täysin hukassa. Edelleen reuhdotaan menemään kuin pahaiset teinit ilman alkeellisintakaan harkintakykyä ja/tai vastuuntuntoa. Itse en tietenkään kuulu tähän ryhmään.

Edellinenkin lauantai meni synttäreitä juhliessa vaan kahteen asti ja jokaisen itseään kunnioittavan seniorin tavoin heräsin seuraavaan sunnuntaiaamuun ennen kello yhdeksää. Päätä ei (yllättäen) kolota ja koiratreffit kaverin kanssa on sovittu puoleen päivään (tällaista perus koirakuumeen siedätyshoitoa pikkusiskon riiviöapinan kanssa).

Mutta hei kiitos vaan sympaattiselle seniorikerholle vanhenemiseni kunnioittamisesta männä viikonloppuna!

Mahtava porukka mulla siinä. Otetaan pian uusiks. Voitas ehkä ens kerraks miettiä jotain piristävää seuramatkaa Keski-Suomeen tai jotain.

Kolmestakympistä tää homma sit vissiin jatkuu joidenkin ruuhkavuosien läpi ja kun ne on melkeen ohi tulee neljäfemma ja alkaa se keski-iän sekoilu ja ihminen ostaa esim. harrikan.

Sitä en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, paitsi sen verran olen omaa sukua tässä vierestä katsellut, että kun vihdoinkin voi, niin niiden omien aikuisten lasten lapsuudenkodit (jotka sijaitsi idyllisellä pientaloalueella ja niissä oli omaa pihaa vähintään 400 hehtaaria) myydään ja muutellaan pieniin, velattomiin kerrostalokämppiin ihan niitä omia eläkepäiviä ajatellen, sekoillaan yleisesti ja niitä harrikoita ostellaan samaa tahtia läpi 5- ja 6-kymppiset.

Seuraavaksi jäädään eläkkeelle ja siinä vaiheessa osa onkin sitten jo niin moido, että muutto Fuengirolaan on ihan päivänselvä juttu.
Tää ei varmaan enää koske tätä mun sukupolvea, koska toiveet ylipäätään eläkkeelle pääsystä tai siihen ikään (eli jotain satavuotiaaksi) asti elämisestä on aika pienet näillä elintavoilla.

Kaiken kehon kuuntelemisen ja mietintöjen jälkeen tulin siihen tulokseen, että  omalla kohdalla lähestyvän kriisin merkiksi luokittelen lähes (ai mitenniin lähes) fanaattisen ihastukseni Miika Nousiaiseen. Tuohon jäät sulattavan ihanaan ja karismaattisesti harmaantuneeseen, komeaan kirjailija-käsikirjoittajaan, joka muuten odotteli mua toimistolla männä perjantaina kun raahustin töihin. Sekunnin verran ehdin ajatella, että no nyt se on vihdoin tajunnut mun olevan sen elämännainen ja sielunkumppani, mutta se olikin vaan työasioissa käymässä. Ei se mitään. Varasin just paikan livekatsomosta

Sitä tässä mietin myös, että onneks en sentään jossain epikriiseissäni sanonu itteäni irti, vaikka se kävikin mielessä tota vuorotteluvapaata suunnitellessa. Voin vaan kuvitella millä tasolla tää stressikäyrä ja ikäkriisi olis jos duunit loppuis kokonaan tossa parin viikon päästä! 

Moi.

Vantaa bound

Sen verran on elämä muuttunut sitten edellisen kirjoituksen, että nykyisin olen Vantaalainen.
Ai jumalauta.
Enkä tietenkään ostanut omaa asuntoa, saati että olisin vuokralla. Ei, asun äitin nurkissa seuraavan kuukauden.

Tän muuton suhteen draamankaari eteni seuraavasti;

Noin kuukausi sitten löysin alivuokralaisen Kallion residenssiin vuorotteluvapaan ajaksi. Kuukauden päivät itkeskelin illat samalla, kun pakkasin henkilökohtaisia tavaroitani laatikoihin ja jätesäkkeihin, viimeisen viikon silittelin seiniä, illat makasin valveilla tuijotellen ikkunasta ulos (vastapäisen talon seinää) ja kun kotiin tullessa joku pahaa aavistamattomista naapureistani sattui samaan aikaan hissiin tervehdin niitä silmät kyynelissä, että tämä on nyt sitten viimeinen kerta pitkään aikaan kun tässä rapussa nähdään. Suurin osa niistä oli onneksi niin jurrissa (kuten yleensä) ettei varmaan muista tapahtunutta.

Vitsikkään tästä äitille muuttokuviosta tekee se, että vaikka ollaan kovin läheisiä niin se ei koskaan oo estänyt meitä tappelemasta lähes päivittäin mitättömistäkin asioista niin, että tanner raikaa. Siis ihan hirveitä huutokilpailuja saadaan aikaiseksi.

Piti oikein tarkista onko sanakirjassa sanan hermoheikko määritelmässä "kuuluisat hermoheikot" listattu meidän sukua tai perhettä. Oli.

Ja kelatkaa! Mun lenkkimaastot muuttuu pysyvästi Vantaanjoen varsimaisemiin ja ne, jotka muistaa tämän kirjoituksen jakanevat kanssani treenielämäni saaman traagisen käänteen.

Mutta on tässä hyviäkin puolia. Kuten esim. se, että 20 metrin sijasta työmatka muuttuu noin 20 kilometriksi (luit oikein). Siinä sitä ihminen pääsee kulkemaan työmatkansa seuraavan kuukauden ajan linja-autolla!! Tajusin, että olen täysin todellisuudesta irtautunut ihmisriekale mitä tulee työmatkailuun. Ja mistä syystä? No ihan vaan siitä, että olen aina asunut aivan liian lähellä työpaikkaa. Nyt voin onneks olla työmatkoilla irti kaikkien menetettyjen vuosien edestä.

Sen verran irti olin heti ekana aamuna, että aloitin bussimatkani toivottamalla reippaasti huomenta kuskille. Bussikuski toivotti kovaan ääneen takaisin. Siinä sitä ihminen viimeistään ymmärtää olevansa Vantaalla. Vain Vantaalla myös bussikuskeilla on puhekyky.

Tässä muutaman päivän nyt työmatkaa taitettuani laajensin sosiaalisuusrepertuaaria siihen, että rohkaisin mieleni jäädessäni pois pysäkillä (Vantaalla) ja oikein kuulkaa kädenheilautuksen saattelemana kiitin kuskia matkasta. Tähän asti oon rehellisesti sanoen ajatellut näistä kiittelijöistä lähinnä pelkästään pahaa. Ensinnäkin loppu se huutelu, bussissa kuuluu käyttäytä kuten autistit ja olla hiljaa. Toiseks tajuaako ne tampiot, että ne on maksaneet aika helvetin paljon rahaa siitä 30 päivän seutulipustaan, että periaatteessa kuskin kuuluis kiittää meitä matkustajia siitä, että ylipäätään käytetään julkista liikennettä.

Mutta ohi on ne päivät for good. Kuski vilkutti takaisin ja huuteli notta eipähä kestä. Aivan ihanaa. Oon irti.